Teksti: Arttu Seppänen
Rakastan esteettistä runkkausta. En tarkoita tällä itsetyydytystä samettipeitolla maaten, vaan sitä, kun saa velloa jonkun muun laatimassa ihanassa, aistit täyttävässä estetiikassa. Esimerkiksi silloin, kun katsoo elokuvia, joissa asiat on tarkoin harkittuja ja yhdenmukaisia. Ei tarvitse huolehtia itse mistään. Hetken aikaa kaikki on kunnossa.
Siksi sunnuntaisin katson usein Aki Kaurismäen elokuvia. Se on ritualistista, ja turvallista esimerkiksi krapulassa. Aina tietää, että mitä saa. Joku napsauttaa jukeboksin päälle, Kati Outinen katsoo tyhjyyteen. The Renegades soi.
Kaurismäen elokuvissa on myös ongelmansa näiden ilmeisyyksien ja ennalta-arvattavuuksien vuoksi. Voidaan keskustella siitä joskus toiste.
Ennen kuin kunnolla hurahdin Kaurismäen elokuviin, en kauheasti kuunnellut rautalankamusiikkia. Olin sysännyt sen mielessäni miltei kaukaisimpaan nurkkaan kovin yhdentekeväksi asiaksi, heti sinne bluesukkojen viereen, joiden horinoita olen kuullut jameissa elämäni aikana melko riittävästi.
Kaurismäen elokuvissa rautalanka ja vanha iskelmä on täydellisessä liitossa visuaalisuuden kanssa. Kaurismäen romanttinen monomania, eli viehtymys aikaan jota ei enää ole, saa loistavan kumppanin Topi Sorsakoskesta, joka vie suoraan keskiolutbaarien katkuun.
Saatan jopa katsoa Kaurismäen elokuvia pelkästään musiikin vuoksi. Kun Marko Haavisto ja Poutahaukat esittää kappaleen Paha vaanii elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002), se on täyttymyksenä paljon suurempi kuin jos kappaleen kuuntelisi vain levyltä. Tai kun Salattu suru soi elokuvassa Varjoja paratiisissa (1986), ja samalla Matti Pellonpää ja Kati Outinen istuvat rannalla ja näyttävät yhtä neuvottomilta kuin aina.
Ja se mikä siinä on niin viehättävää piilee siinä, että tässä kontekstissa kappale soi sellaisessa yhteydessä ja ympäristössä, joka ei ole arjessa mahdollinen. Jos olisi olemassa ravintola, jossa on yksi oluthana, minimalistinen sisustus, pajatso, vitriinissä lohileipiä, ja siellä soisi tauotta Topi Sorsakoski, rautalanka ja vanha iskelmä, kävisin siellä aina.
Mutta ei sellaista ole olemassa. Muutamat paikat pääsevät lähelle.
Kaurismäki on tässä ajassa ensisijaisesti eskapismia ja nostalgiaa. Samaan tapaan kuin M.A. Numminen kirjassaan Baarien mies (1986), myös Kaurismäki on taltioinut elokuviinsa katoavaa kulttuuria.
On muita lukuisia esimerkkejä, joissa nimenomaan elokuva kykenee kohottamaan jonkin kappaleen uudelle tasolle. Kun Lost In Translationissa (2003) soi tanssilattialla Phoenixin Too Young, tai kun Call Me By Your Namessa (2017) soi The Psychedelic Fursin Love My Way. Tai se mahtava aloituskohtaus Suuressa kauneudessa (2013), kun Bob Sinclarin Far L’Amore soi.
Parhaimmillaan musiikkivideot kykenevät samaan. Paul Thomas Andersonin ohjaama lyhytelokuva Anima syvensi osuvasti Thom Yorken samannimisen uuden albumin teemoja.
Harmillisesti Suomessa musiikkivideotaide on tällä hetkellä heikoissa kantimissa ainakin näkyvyyden kannalta. Aihetta käsiteltiin marraskuussa Antti x Antti -podcastissa, jossa vieraili Fullsteamin manageri Katja Vauhkonen, jonka näkökulma musiikkivideoihin liittyi pitkälti siitä saataviin markkinointihyötyihin.
Tältä vuodelta muistan yhden hyvän musiikkivideon, Vauhkosen manageroiman Pariisin Kevään Onks se rakkautta, joka on musiikkivideovastine Johannes Ekholmin romaanille Rakkaus niinku (2016). Erinomainen video sai pitämään kappaleesta, jonka oli aiemmin ohittanut.
Kappaleita visualisoi aina mielessään, mutta ei ikinä samalla tavalla kuin joku muu. Siksi jonkun toisen luoma visuaalinen elementti nostaa onnistuessaan kappaleen yhtäkkiä kiinnostavammaksi.
Kun vaikkapa baareista on tullut 2000-luvulla pitkälti geneerisiä toistensa kopioita, Kaurismäki kuvittelee toisenlaisen maailman. Kovin samanlaisia ne Kaurismäenkin baarit ovat, mutta ne ovat jossain tavoittamattomissa. Siitä maailmasta on tullut silmissäni paljon kiinnostavampi, kun sen on nähnyt lipuvan tiehensä. Ja ainakin se maailma on taiteen ansiosta aina olemassa ja siihen on mahdollista palata.
