Kolumni: ”Sanokaa jeah! Laulakaa mukana!” – Miksi artistit vaativat yleisöltä sirkustemppuja?

"Kun yhteislaulua yritetään agitoida, seuraukset yleensä vain vaivaannuttavat", kirjoittaa kolumnissaan Arttu Seppänen, joka ei keikoilla laula mukana – ainakaan käskettäessä.
10.9.2018 10:47

Nick Cave pyytää yleisöä menemään kyykkyyn. Ylös. Kyykkyyn. Ylös.
Sanokaa jeah. Sanokaa jeah jeah jeah.
Ja mehän sanomme.
Paitsi minä.

Kesä on nyt ohi. Takana on taas monet festarit ja sadat eri keikat. Monilla niistä on taputettu käsiä yhteen, laulettu yhdessä, menty kyykkyyn ja huudettu jeah.

Etenkin Caven Pori Jazz -keikalla tuntui, että artisti vaati yleisöltä erityisen paljon ja tarvitsi koko ajan varmistuksen siitä, että häntä rakastetaan. Että me haluamme häntä.

Sitä ei ole vaikea ymmärtää etenkään Caven tapauksessa. Hänen teini-ikäinen Arthur-poikansa kuoli erittäin traagisesti vuonna 2015.

Kun Caven edellinen esiintyminen Suomessa oli Flow’ssa 2013, se oli toki raivoisa esitys, mutta ei sellainen kuin Porissa nähtiin. Nyt keikka oli vielä raivokkaampi, mutta myös hyväksyntää hakeva.

Cave ei ole varsinaisesti pitänyt taukoa poikansa kuoleman jälkeen ja tuntuu, että hän käsittelee kuolemaa lavalla ja hakee esiintymisen kautta tukea yleisöltään. Ja miksi hän ei niin tekisi. Helvetin hyvä keikka Porissa nähtiinkin, mutta en voi mi-tään sille, että artistien pyynnöt käsien taputtamisesta ja jeah-huudoista vaivaannuttavat.

Hei Nick, älä huoli. Me rakastetaan sua. Koko porukka on täällä sua varten. Todennäköisesti yleisön joukossa oli monta, jotka olivat ostaneet Jazzeille torstain lipun pelkästään Caven keikan vuoksi.

Se, että yleisö spontaanisti antaa suosionosoituksia, ei ole läheskään niin vaivaannuttavaa kuin kuin se, että artisti itse sitä vaatii.

Menen keikoille ensisijaisesti kuuntelemaan musiikkia ja kokemaan (toivottavasti) hyvän esityksen. En halua olla symbaaleja yhteen hakkaava apina. Tai artistin narsistisen vallankäytön kohde.

Yksi merkittävä syy sille, miksi mielestäni lähes jokainen näkemäni rap-keikka on ollut huono, on nimenomaan huudatus ja hyväksynnän tarve.

Pidän rap-musiikista todella paljon, mutta yksi merkittävä syy sille, miksi mielestäni lähes jokainen näkemäni rap-keikka on ollut huono, on nimenomaan huudatus ja hyväksynnän tarve. En tiedä voiko olla mahdollista, että räppärit yhä tuntevat jonkinlaista alemmuuskompleksia suhteessa monien muiden musiikkilajien edustajiin.

On varmasti muitakin tapoja hoitaa rap-keikka kuin yrittää huudattaa ihmisiä koko ajan ja saada heidät pitämään nyrkit ilmassa.

Kun suuresti teininä fanittamani Mos Defin ja Talib Kwelin Black Star -kokoonpano oli Ilosaarirockissa 2012, en voinut sietää heidän esiintymistään. Räppäreiden omat suoritukset olivat sangen kehnot, ja koko keikka perustui yleisön huudattamiseen. Tavoitteena oli varmasti luoda ”hyvää meininkiä”.

En ole varmastikaan profiloitunut erityisen kovana Paperi T -fanina muun muassa Soundiin kirjoittamani kahden tähden Malarian pelko -arvion vuoksi, mutta arvostan häntä erittäin paljon etenkin yhdessä asiassa. Keikoilla hän luottaa yleisönsä sitoutumiseen.

Kun Sideways-keikalla Paniikki-kappaleessa vieraillut Chisu asteli lavalle ja alkoi huudattaa yleisöä hyvin epäonnisin seurauksin, Paperi T spiikkasi jotakuinkin näin: ”Mun keikoilla ei oo koskaan tehty noin.”

Paperi T on ainakin siitä poikkeuksellinen räppäri, että hän ei sorru geneerisiin keikkamaneereihin. Yleisö silti pyytämättä laulaa ja räppää mukana ainakin niissä kappaleissa, jotka kokee itse rakkaiksi.

Kun yhteislaulua yritetään agitoida, seuraukset yleensä vain vaivaannuttavat. Voi olla, että se kertoo enemmän omasta rajoittuneisuudestani ja liiallisesta itsetietoisuudesta keikoilla, mutta muistan helpommin ne keikkojen vaivaannuttavimmat hetket.

Yhden kesän parhaista keikoista heitti Flow’ssa odotetusti St. Vincent, jolla ei ollut myöskään mitään tarvetta kosiskella yleisöä puolelleen. Se oli hänen puolellaan koko ajan muutenkin.

Clark esiintyi edellisiin Suomen-keikkoihin verrattuna näennäisen staattisesti, mutta musiikissa ja itse esityksessä oli entistä enemmän sanomaa esimerkiksi feminismistä ja kehollisuudesta.

Annie Clarkin bändin miesoletetut oli puettu tunnistamattomiin harmaisiin asuihin. Esityksen teemat olisivat helposti jääneet varjoon, jos niiden oheen olisi tuputettu vaivaannuttavia show-elementtejä.

Niitä ei olisi tarvinnut myöskään Cave, jonka väkeviä lauluja yleisö rakastaa muutenkin.

Teksti: Arttu Seppänen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/18.

Lisää luettavaa