Kolumni: The Curen taika puree yhä – vanha fani kirjoitti rakkauskirjeen mystiselle klassikkobändille

The Cure esiintyy Helsingin Jäähallissa 8. lokakuuta. Soundi on keikan virallinen yhteistyökumppani.
26.9.2022 13:37

Ysärin alussa monet alakulttuuri-ihmiset säästivät rahaa päästäkseen matkalle Lontooseen. Mekin halusimme sinne.

Klubbailun sekä levy- ja vaateostosten lomassa ihailtiin Carnaby Streetillä notkuvia takkutukkaisia Robert Smith -klooneja. Salaa toivottiin, että kotimaassakin useampi ymmärtäisi ihanan synkeän popin ja hurjien kampausten päälle. Helsingissä toimi sentään yksi indie/goottiklubi Cave Club, jonka slogan ”Itʼs Friday Iʼm in Cave” oli hauska muunnos The Curen Friday Iʼm in love -biisistä.

Brittiläinen The Cure on ajelehtinut vuosikymmenten läpi omintakeisen goottirockin, postpunkin ja synkistelypopin ristiaallokossa. Tuotannosta on voinut bongailla myös syntikkahurinaa, diskoista poljentoa sekä psykedeelisiä äänivalleja.

Useiden musiikillisten kokeilujen lomassakin bändi on onnistunut kuulostamaan aina itseltään. Sitä on mahdotonta luokitella mihinkään tiettyyn lokeroon.

Curen musiikissa minua kiehtoo moni seikka, joista yksi on mystisyys. Leijuvaa, unenomaista tunnelmaa on vaikea jäljitellä, mutta haastavin imitointikohde olisi eittämättä Robert Smithin kuulas, epätoivoa henkivä lauluääni. Jäätävän laulun lisäksi olen viehättynyt yhtyeen tavasta käyttää kaikua sekä tietenkin hypnoottisista bassokuvioista ja helkkyvistä kitarasoundeista.

Myös sanoitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Harva osaa tehdä hyviä rakkauslauluja saati löytää niihin luontevasti istuvia riimejä. Lovesong, Just Like Heaven sekä Pictures of You lukeutuvat maailman koskettavimpiin rakkaudesta kertoviin lauluihin.

Jo pelkästään yhtyeen biisien nimet avaavat sisältöjä. Useat kappaleet myös kuulostavat juuri siltä, millaisiksi ne on nimetty. Killing an Arab tuottaa progressiivisten äänimaisemien avulla sotaisia visioita. Intensiteetiltään vahva A Forest kuljettaa kuulijaa pehmeästi junnaavan musisoinnin muassa metsäpolkuja pitkin. Jumping Someone Elseʼs Train jytisee nimensä mukaisesti eteenpäin. Kappaleeseen tehty junasimulaatio-musiikkivideo vahvistaa häkellyttävän paljon matkanteon tunnetta.

Yhtyeen järkälemäisestä tuotannonnosta voisi toki nostaa esiin lukemattomia yksittäisiä helmiä. Synkimpinä pidetyt 1980-luvun alun albumit Seventeen Seconds, Faith ja Pornography ovat olleet itselleni niitä kaikkein merkityksellisimpiä. Biiseistä ehdoton ikisuosikki on bassosaundeillaan lähes murhaava Other Voices.

Joskus joku mainitsi, että ”jos et ole kuunnellut Curea teiniangstissa, et voi ikinä päästä täysin siihen oikeaan fiilikseen”. En allekirjoita väitettä täysin, mutta ainakin näiden levyjen parissa vaikeimmatkin päivät ovat kääntyneet lopulta siedettäviksi. Toki ajan kuluminen vaikuttaa paljon kaikkeen. Muinoin aivan liian hilpeäksi rankkaamani Mixed Up -albumi kuulostaa tänä päivänä mainiolta, ja vaikka tympäännyin Cave Clubilla joka ikisenä perjantaina soitettuun Friday Iʼm in Love -rallatukseen, saa se nykyisin jopa herkistymään.

The Curen konsertti Helsingin Jäähallissa 30 vuotta sitten oli unelmien täyttymys mustan polkkatukan takana ujoilevalle fanitytölle. Tämän jälkeen näkemäni keikat ovat olleet tasaisen hyviä.

Olen pohtinut usein, millaiset ihmiset kuuntelevat nykyään bändin musiikkia, sillä vaihtoehtorock-suuruus vetää täyteen valtavia stadioneja kuulostaen kuitenkin samalla sympaattiselta ja kotikutoiselta itseltään. Onpa yleisö mitä tahansa, jaksaa Robert Smith kumppaneineen palvella sitä tennarit vinossa edelleen.

Teksti: Virpi Päivinen

Lisää luettavaa