Kolumni: Vinyylimarkkinat ovat pilalla, pelkkää paskaa tilalla

Müller-Stauffenberg / Ullstein Bild / AOP

Olen oppinut kauan sitten isältäni tavan, että jätän hintalapun ostamiini uusiin vinyyleihin. Parhaimmillaan hintalappu muistuttaa levyn ostohetkestä. Selasin juuri levyhyllyä läpi, näin tutun selkämyksen, ja vedin levyn hyllystä: ah, tämän ostin tosiaan Rough Tradesta Lontoossa keväällä 2008. Tässä LCD Soundsystemin Sound of Silverissä komeilee 13,99 punnan hintalappu.

Entä mitä tämä levy maksaisi ostaa nyt uutena uusintapainoksena? Levykauppa Äxän nettisivut tarjoavat levyä hintaan 50,99 euroa. Saksan Amazonissakin hinta on 30 euroa. Halvin diili on noin tuplasti kalliimpi kuin mitä itse maksoin.

Uusien vinyylien hinnat ovat lähteneet jo käsistä. Oma mitta tuli täyteen Billie Eilishin uuden levyn kohdalla. Halvin löytämäni hinta levylle oli 32 euroa ja postikulut päälle. Suomalaiset kaupat myyvät sitä liki viidelläkympillä. Joka tapauksessa levystä olisi pitänyt pulittaa vähintään 40 euroa.

Jätin levyn ostamatta. Ajattelin, että johonkin on vedettävä raja. Tässä tosin taisin edustaa vähemmistöä, sillä aika moni muu osti levyn. Ensimmäisellä viikolla levyä myytiin vinyylinä 73 000 kappaletta. Tällaista ei ole nähty sitten vuoden 1991.

Jos ihmiset ostavat viidelläkympillä ennätysmääriä ihan tavallista tuplalättyä, niin myyjille ja yhtiöille se on signaali, että seuraava Billie Eilish voi ihan hyvin maksaa vaikka kuusikymppiä.

Jatkoin hyllyn selaamista. 14,90, 21,90, 16,90… Vielä kymmenisen vuotta levyjä sai myös tällaisilla hinnoilla. Uudemmissa levyissä komeilee lähes poikkeuksetta lukuja kuten 27,90, 34,90, 39,90, 29,90. Tuen mieluusti levykauppoja ja ostan uusia levyjä, mutta kerta toisensa jälkeen hieman kismittää, kun kuuden ostetun levyn jälkeen loppulasku lähenee 200 euroa.

Kiihtynyt vinyylibuumi saa minut tyypilliseen levyniilon raivoon, että ennen sai ostaa levyjä rauhassa ja halvoilla hinnoilla. 2000 luvun puolivälissä kuopiolaisen levykaupan vinyylivalikoima oli niin suppea, että ehdin opetella sen ulkoa ja noteerasin jokaisen uuden sinne tulleen levyn.

Mietin monta viikkoa, kehtaanko ostaa The Mars Voltan Frances the Muten, joka maksoi 27 euroa. Onneksi ostin. Palefacen The Pale Ontologist oli kaupan hyllyssä niin pitkään, että kannessa oli markkahinta vielä pari vuotta euroihin siirtymisen jälkeen.

Kirpputoreista on turha edes puhua. Itsepalvelukirpputorit ovat pilalla. Myyjät ovat nähneet Ylen tv-uutisista, että vinyylit ovat taas suosittuja, ja kaivaneet vintiltä Reijo Kallion Viikonloppuisän myyntiin 15 eurolla. Kirpputorin tuhoava hintalappu on laitettu suoraan kanteen kiinni liimalla, joka repii kannesta palan irti.

Myös käytettyjen markkinoilla tiettyä kuumenemista on havaittavissa, mutta ainakin siellä kuluttajat voivat myös määritellä hinnat keskenään. Käytettynä ostan aika paljon kalliitakin levyjä, koska originaalipainokset ovat minulle kuin taikaportteja toiseen aikaan. Sitä paitsi useissa “entisaikojen levyissä” painojälki oli paljon parempaa ja huolellisempaa kuin nykyisissä, joiden ostaminen on arpapeliä. Voin maksaa viisikymppiä levystä, jos tiedän, että se on toteutettu hiton hyvin.

Tietyistä lafkoista voi olla varma, että jälki on hyvää. Yksi suosikkijulkaisusarjoista on parinkymmenen vuoden takainen Simply Vinyl. Sarjassa painettiin huippulaadukkaita 180 grammaisia lättyjä 20 vuotta ennen kuin siitä oli tullut normaalia ja vakiintunut käytäntö – joskin onneksi myös tietäen, että levyn painolla ei ole oikein väliä jos masteri on tehty päin vittua.

EMI:n Simply Vinyl levyt tulivat omassa muovikuoressa ja niissä oli oma spesiaali tuoksu: kuin nuuhkisi jotain luvatonta. Kannet olivat tuhtia pahvia. Tästä sarjasta minulla on hyllyssä esimerkiksi Talk Talkin Colour of Spring ja Bob Dylanin Blonde on Blonde, jotka molemmat ovat heittämällä parhaimman kuuloisia painoksia, mitä minulla näistä levyistä on. Ne ovat myös paljon halvempia kuin MFSL painokset.

Hintojen ja laadun ristiriidan ohella uusien vinyylimarkkinoiden vitsaus on rumat värivinyylit. En halua hyllyyni enää yhtään ohkaista splattervärjättyä lärpäkettä, joka kuulostaa kuin se soisi patjan läpi.

Isä ei ostanut vuonna 1970 Beatlesin Let It Ben boksiversiota, koska sen hinta oli tuplat normaaliin verrattuna. Sen lätyn faija olisi saanut kyllä ostaa, niin se voisi olla nyt minun hyllyssäni hintalappuineen.

Teksti: Arttu Seppänen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/21.