Kolumni: Räppi syrjäytti rockin, mutta ei se haittaa – pikemminkin päinvastoin

Hiphop on noussut valtavirtagenreksi, ja samalla rockmusiikki on vetäytynyt sivummalle. Tämä sopii rockille oikein hyvin, kirjoittaa Arttu Seppänen uusimman Soundin kolumnissaan.
6.11.2019 09:26

Teksti: Arttu Seppänen

Tarina kahdesta vuosikymmenestä.

Koska en osannut soittaa kunnolla mitään ja olin muutenkin aivan kelvoton kakara, viihdyin alakoulussa musiikintunnilla parhaiten silloin, kun oli levyraati. Luokkakaverini Toni ehkä osasi ilahduttaa kaikkia soittamalla Beverly Hills kyttä -tunnaria pianolla, mutta musiikkimaultani koin olevani monipuolisempi ja sivistyneempi kuin monet luokkakaverini.

Levyraadissa sain mahdollisuuden osoittaa omaa erikoisuuttani tuomalla jotain, mistä kukaan ei ollut koskaan kuullut. Tosiasiassa musiikkimakuni tuskin kiinnosti ketään.

Olin 7. luokalla kun toin levyraatiin harvinaista suomiräppiä. Oli kevät 2002 ja otin mukaan pari levyä, joista toisen muistan olleen Murmurecordingsin albumi Selkä kohti maailmaa (2001). Luokkakavereilla oli mukanaan päivän hittejä ja ikisuosikkeja Bon Jovista alkaen.

Opettaja luuli Murmurecordingsin musiikkia vitsiksi ja katkaisi kappaleen kesken saatesanoin: ”Eiköhän tämä riitä.”

Mikä vääryys! Opettajan mielestä eksentrisellä, hivenen kokeellisella räpillä ei ollut musiikin kanssa oikein mitään tekemistä. Klassinen rock ja sen aikainen pop kyllä kelpasi.

Sain tietysti vain lisää virtaa siitä, että musiikkimakuni oli liian erikoinen opettajan kaltaiselle populistille.

Nyt vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin 2010-luku on lopuillaan, ja leimallisinta popmusiikissa tälle vuosikymmenelle on ollut räpin normalisointi. Cheekistä tuli yksi kotimaisen popmusiikkihistorian menestyneimmistä artisteista. Pyhimys on tämän hetken suosituimpia artisteja, ja JVG:tä pidetään konsensuksessa tämän hetken suosituimpana kotimaisena yhtyeenä.

Rock on väistynyt valtavirrasta sivummalle. Se on yhä suosittua, mutta ei huomion keskipisteenä.

Asetelma on kääntynyt ikään kuin päälaelleen. Aikanaan vaihtoehtokulttuurina alkanut rock on taas sitä, kun taas kapinallisena alkanut räppi on kesyyntynyt kelpoiseksi mihin tahansa kontekstiin.

Muutos on luonnollinen, ja se on tehnyt rockille nähdäkseni vain hyvää. Suomessa tehdään kiinnostavampaa vaihtoehtorockia kuin aikoihin. Kansainvälisistä artisteista esimerkiksi Angel Olsen tekee loistavia rocklevyjä toisensa perään. Ja samaan aikaan nostalgiannälkäisillä on mahdollista nähdä rockdinosauruksia näiden loputtomilla areenakiertueilla.

Kaikkea on! Jos joku tässä muutoksessa on hävinnyt merkittävästi, niin sitä on hankala tällä hetkellä havaita. Jos rap tai rock ei kiinnosta, niin koskaan ei ole ollut yhtä helppoa sulkea siltä korviaan ja kuunnella jotain muuta. Tämä vuosikymmen on tarjonnut musiikin kuluttajalle yltäkylläisyyden eri sovellusten muodossa, joista ei voinut edes unelmoida 2000-luvun alussa, kun latasi musiikkia mp3-soittimelle. Ai mille?

Valtavirralla on nykyisin vähemmän merkitystä, koska yhtenäiskulttuuria on vähemmän.

Ennustan tulevalle vuosikymmenellä sekä sulautumista että eriytymistä entistä enemmän. 2000-luvun alun nu metal -sekoilusta on edetty tilanteeseen, jossa räpin ja rockin yhdistämistä ei tarvitse erikseen alleviivata, saati että siinä olisi mitään kovin erikoista. Kendrick Lamarin To Pimp A Butterfly (2015) oli viimeinen niitti normalisoinnissa. Samalla levyllä soi kurantti pop, rock, jazz ja rap.

Rockista tulee räppäreille koko ajan houkuttelevampi viittauskohde mitä kauemmaksi sen suursuosion vuosista kuljetaan. Kokeellisuus ja eri genrejen yhdistäminen kiihtyy entisestään.

Samalla musiikin moninaistuvat kulutusmuodot takaavat, että ihmiset elävät aivan erilaisissa todellisuuksissa, mitä musiikkiin tulee. Toolin seuraavan levyn mukana tulee todennäköisesti kevyet VR-lasit, jotka ampuvat silmiesi eteen koko eläkeläisprogemetalbändin soittamaan.

Ja suurinta osaa ihmisistä se ei kiinnosta yhtään.

Tuskin kukaan myöskään tulee kantamaan kouluun cd- tai vinyylilevyjä soitettavaksi musiikintunnin levyraadissa. Mikäli tällaista humpuukia alakoulussa vielä harrastetaan, niin se todennäköisesti tapahtuu Youtuben kautta. Ja rap tuskin on poikkeus.

Musiikkimediat listaavat nyt kilpaa kuluneen vuosikymmenen parhaita ja merkittävimpiä albumeita. Ei tarvitse olla kummoinen veikkailija sanoakseen, että rocklevyt eivät ole kärjessä. Tai jos ovat, niin oma ensireaktio on: onko tämä vitsi?

Tämä ei ollut rockin vuosikymmenen eikä se haittaa, koska vierivä kivi ei sammaloidu.

Kolumni on julkaistu Soundissa 9/2019.

Lisää luettavaa