Kolumni: The Doors, Oasis, Beatles… On levyjä, joiden yllä tuho leijuu synkän pilven lailla

Jim Morrison.
Araldo Di Crollalanza / Shutterstock / AOP

Bändejä tulee ja bändejä menee, ja joskus ne julkaisevat ennen lähtöään levyn, joista aistii, että loppu on käsillä. Nämä albumit tarjoavat kuulijalle turvallisen keinon käsitellä luopumista ja muutosta, kirjoittaa Arttu Seppänen kolumnissaan.

Ensin pari ähkäisyä, ja sitten Jim Morrison lauluhorisee viskiraspillaan: ”I live uptown… I live downtown… I live all around… I haaad moneeeyyyyy!!

En ole koskaan ollut suuri The Doors -fani, mutta L.A. Woman (1971) on äärimmäisen viihdyttävä rocklevy. Äsken siteerattu avauskappale The Changeling on silkkaa horinaa. Albumi täytti juuri 50 vuotta eikä saanut kovin kummoisia juhlia. Samalla heinäkuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta Morrisonin kuolemasta.

L.A. Womanissa on ihana groove. Jos Morrisonin lauluraidan ottaisi pois, musiikki olisi kuin 1970-lukulaisen hotellin yökerhosta. Mutta L.A. Womanin tärkein viehätys on siinä, että se kuulostaa mahdottomalta. Kuuntelija voi aistia, kuinka kaikki on tulossa päätökseensä. Morrison kuulostaa laulaessaan polttaneensa kynttilää molemmista päistä ja keskeltä – itse asiassa koko kynttilä on tuikattu roviolle. Morrison äänitti levyn lauluraidat vessassa. Jokainen kappale tanssii veitsenterällä ja muistuttaa, että tämä voi päättyä koska tahansa.

Tuntuu jopa hieman syylliseltä nauttia levyn tuhoisuudesta. Kuin katsoisi ryönäisintä tosi-tv:tä. Parikymppisenä laitoin usein L.A. Womanin soimaan tarkoituksena juoda hyvin hirtehiset ja itsetuhoiset kännit sen tahtiin.

The Visitors (1981) on suosikkilevyni Abbalta samasta syystä. Bändin hajoaminen kuuluu kappaleissa, jotka eivät ole yhtä riemukkaita kuin aiemmin. Beatlesin Abbey Roadin (1969) b-puolen kuuntelu on kuin ajaisi jyrkkää alamäkeä.

Olen tämän lehden sivuilla ilakoinut jo aiemminkin Oasiksen suosikkilevystäni, Be Here Now’sta (1997), jolla tuho on myös läsnä. Bändi ei vielä siihen levyyn hajonnut, mutta ei se olisi ollut ihme. Vihatuin Oasis-levy on mielestäni paras juuri albumin mahdottomuuden vuoksi: jokainen ylimääräinen kitararaita huutaa head over heels, nyt veljeksillä läikkyy yli ja pahasti. Be Here Now’ta kannattaa kuunnella samaan tapaan kuin katsoisi dokumenttia, joiden kaikista kohtauksista ei välttämättä pidä.

Samana vuonna ilmestyi The Verven Urban Hymns, joka oli kuin sisarteos Be Here Now’lle massiivisella soinnillaan. Bitter Sweet Symphony oli niin valtava, maksimalistinen hitti, että jokainen pystyi aistimaan sen, kuinka bändi ei pystyisi tekemään mitään sen isompaa. Alamäki alkaisi tavalla tai toisella, koska mikään ei kasva loputtomiin. Urban Hymns soi 90-lukulaisessa, brittiläisessä, millenniumiin valmistautuvassa melankoliassa. Britpop tuntui olevan jo jatkoajalla. Vuonna 1999 bändi hajosi, mutta palasi yhteen vielä kahdeksan vuoden tauon jälkeen. (Ei olisi tarvinnut.)

Tuhoisuus ja vaara ovat tietysti rockin vanhoja kliseitä. Guns N’ Roses meni niin pitkälle, että nimesi debyyttilevynsä polleasti Appetite for Destructioniksi (1987). Mutta levy kuulosti larppaukselta, retroilulta, rokkihatuilta ja -huiveilta sen teeskentelemättömän tuhon viehätyksen sijaan.

Suomen popmusiikissa ei ollut mikään yllätys, että Wigwam muutti suuntaa Beingin (1974) jälkeen. Being oli ihanaa, monimutkaista koukeroprogea, ja monien unelma-Wigwam päättyi siihen levyyn Jukka Gustavsonin lähdön myötä. Nuclear Nightclub (1975) oli liki vastakohta.

Viimeinen albumi saa luonteensa vasta vuosia myöhemmin. PMMP:n Rakkaudesta (2012) ei saanut ihan yhtä innostunutta vastaanottoa kuin bändin edelliset levyt, mutta kokonaisuus on kestänyt aikaa. Nyt vuosien jälkeen sen vinyylipainos on haluttua tavaraa ja on helppo kuulla kappaleiden rivien välistä, kuinka matka oli tullut päätökseensä. Kun Ruger Hauerin Mature (2016) ilmestyi, bändi tuntui poksahtavan kuin ilmapallo.

­Vaikka Jim Morrisonille kävi oikeasti huonosti, bändien tuhoisuudesta viehättymisessä on hieman samaa kuin kauhuelokuvien katsomisessa: se on turvallista.

Levyiltä huokuvaan suruun ja luopumiseen voi samastua, jos on joskus luopunut yhtään mistään.

Lapsena jopa itkin, kun Link kasvoi isoksi Nintendo-pelissä Legend of Zelda: Ocarina of Time. Kun Link aikuistui, sen myötä pelin maailma muuttui myös visuaalisesti synkemmäksi, ja viaton lapsuus päättyi.

Musiikki on yksi leikin muoto. Leikistä saa myös suuttua. Bändejä tulee, ja bändejä menee.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 7/21.