Kolumni: Rakasta taidetta, älä taiteilijaa – ihminen pettää aina ja nerot voivat olla idiootteja

Ryan Adams.
Shutterstock / AOP

Arttu Seppänen pureutuu Soundissa 8/19 julkaistussa kolumnissaan ikiaikaiseen kysymykseen: jos taiteilija on ihmisenä kammottava, voiko hänen taiteestaan silti nauttia?

Teksti: Arttu Seppänen

Kukaan heistä ei ole esikuvani: Ryan Adams, Morrissey, Michael Jackson.

On paljon ihmisiä, jotka palvovat Nick Cavea. Musiikkitalon Conversations-keikalla artisti vaikutti itsekin olevan hieman kiusaantunut kaikkitietävän roolista, johon fanit hänet positioivat. Kas kun kukaan ei kysynyt häneltä, että mikä on elämän tarkoitus.

Uskonto on vaarallista, mutta kaikkein vaarallisinta on usko ihmiseen. Ihminen pettää aina. Se on olennainen osa ihmisyyttä. 1500-luvulta saakka olemme humanistien oppien mukaisesti nostaneet ihmisen jalustalle ja uskoneet Antiikin ajan yleisneroihin. Ihminen on kaiken keskus ja penetroituu luonnosta läpi – vaikkapa polttamalla sen.

Palvonta on kenen tahansa ihmisen kohdalla liikaa ja kohtuutonta. Oikeastaan muusta ei voi olla varma kuin siitä, että ihmisellä on itsekkyytensä ja huonot tavat. Jos päätämme uskoa ja luottaa ihmiseen, niin ensisijaisesti täytyy hyväksyä se, että tämä ihminen tulee tuottamaan pettymyksen tavalla tai toisella.

Viime vuosina monet ovat miettineet uudelleen suhtautumista Morrisseyhin. Hänen äärioikeistolaiset mielipiteet ovat olleet monille liikaa. Morrissey on artisti, johon on aina suhtauduttu fanaattisesti ja hänen kauttaan fanit ovat rakentaneet omaa identiteettiä. Ja jos ihailemasi artisti sanoo jotain päinvastaista siihen nähden, miten itse ajattelet, niin se aiheuttaa helposti kognitiivista dissonanssia ja kriisin.

Minäkin rakastin nuorena The Smithsiä, ja tavallaan rakastan edelleen, vaikka kuuntelen yhtyettä hyvin harvoin. Morrisseystä en pidä nykyään siksi, että hänen viimeaikaiset levynsä ovat olleet ihan paskoja.

­Ryan Adamsin Prisoner (2017) on hieno levy. Vuosi levyn ilmestymisen jälkeen tuli julki syytökset seksuaalisesta ahdistelusta ja vallankäytöstä esimerkiksi Adamsin ex-puolisolta. Adams on auttanut lauluntekijänaisia, mutta apu ei ole väitetysti ollut pyyteetöntä. Adamsin väitetään myös paljastelleen itseään netti kamerassa alaikäiselle tytölle.

Ne olivat kamalia asioita. Keskustelin kaverin kanssa vuosi sitten, että onko nyt myös Ryan Adams pilalla, ja pelkkää paskaa tilalla. Ei tietenkään.

Taiteilija on aina enemmän kuin yksilö. Olisi absurdia, jos jonkun tekemän taiteen arvo mitätöitäisiin sen perusteella, mitä hän on tehnyt taiteensa ulkopuolella. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Taiteilija ottaa vaikutteita itsensä ulkopuolelta. Ammentaa maailmasta ja meiltä kaikilta. Taide ei synny norsunluutornissa eikä taide ole yksilölaji.

­Harvoin taiteilija myöskään työskentelee yksin, vaan apuna on kokonainen joukko avustajia aina tuottajista äänittäjiin, miksaajiin ja bändin jäseniin. Olisi kohtuutonta mitätöidä myös heidän työnsä ja näkemyksensä yhden keulahahmon tekojen vuoksi.

Michael Jackson saattoi olla pedofiili, mutta hän teki myös valtavan hyvää discoa.

Ihmiset ovat ihan sairaita, siinä ei ole mitään uutta. Erik Satie oli loistava säveltäjä, mutta aivan helvetin tyhmä jätkä, joka joi liikaa, söi pelkästään valkoisia asioita ja lähetteli itselleen kirjeitä.

Aina toisinaan joku kysyy minulta, että onko minulla esikuvia. Ei ole. Fanitan todella paljon vaikkapa St. Vincentin ja Thom Yorken musiikkia, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, millaisia ihmisiä he ovat. He saattavat olla läheisilleen helvetin ärsyttäviä, niin kuin me kaikki toisinaan.

Pidän kovasti myös monista kirjailijoista sekä toimittajista ja saan heiltä inspiraatiota omiin teksteihin, mutta muuten on aivan yhdentekevää, mitä he tekevät vapaa-ajallaan.

Moraalisesti on tietysti täysin oikein, että taiteilijoiden hirveät teot tuomitaan. Mutta itse taide on aina tätä paljon suurempaa ja monisyisempää. Rakastan taidetta juuri siksi, että se elää täysin omaa elämäänsä yksilön ulkopuolella. Rakastan niitä hetkiä dj-keikalla, kun täysi klubillinen ihmisiä tanssii musiikin tahtiin eikä välitä muusta. Suurinta sillä hetkellä on taide. Ei se, kuka taiteen on tehnyt.

Joku keskittää huomionsa sanoihin ja joku ei ollenkaan. Jokainen tekee täysin omat tulkintansa ja poimii taiteesta elämäänsä sen sisällön, mitä haluaa. Kunhan ei ala sekoilemaan Charles Mansonin lailla. Henkilöpalvontaa meillä on ollut jo ihan riittävästi.