Kolumni: Yksi kerrallaan he katoavat – kitararockin kohtalonhetket ovat käynnissä

Kauan siinä kesti – paljon kauemmin kuin mitä monet rockille nenäänsä nyrpistelleet vanhemmat aikoinaan ennustivat – mutta nyt on populaarimusiikin historiankirjoissa yksi luku lähestymässä loppuaan.

Koko 2000-luvun ajan nostalgiassa piehtaroineen kitararockin on pakko kääntää katse pian tulevaisuuteen, sillä vanhojen aikojen edustajat ovat kohta tyystin kadonneet.

Lyhyen ajan sisällä on rockmaailma surrut Lemmy Kilmisteriä ja David Bowieta sekä kuullut Aerosmithin ja David Coverdalen lopettamisvihjailuja. Black Sabbath on paraikaa jäähyväiskiertueella. AC/DC nilkuttaa miten kuten eteenpäin. Iggy Pop kertoi, että tuore Post Pop Depression saattaa jäädä hänen viimeiseksi albumikseen.

Judas Priest ja Iron Maiden sentään uutisoivat suunnittelevansa jo uusia levyjä. Näistä viimeisistä hengenvedoista huolimatta on aika katsoa totuutta silmiin: 1960–80-luvuilla kannuksensa ansainneet rockin ikonit ovat pian poissa.

Arvokas vetäytyminen on parempi vaihtoehto kuin Chuck Berryn kaltainen kehäraakkiintuminen.

Voihan se olla, että Aerosmith ja Coverdale vain yrittävät herättää huomiota ja tekevät vielä useammankin jäähyväiskiertueen, kuten pelimiehillä on tapana tehdä. Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että nämä muusikot kolkuttelevat jo 70 ikävuoden rajapyykkiä. Siinä iässä saa olla aika teräsmies, että suoriutuu maailmankiertueelle.

Ja onhan ajatus seitsemänkymppisistä ikäihmisistä soittamassa nuorison kapinaliikkeenä alkanutta musiikkia vähän arveluttava. Arvokas vetäytyminen on parempi vaihtoehto kuin Chuck Berryn kaltainen kehäraakkiintuminen.

Voi vain arvailla, montako jäähyväisrundia nähdään viiden vuoden sisään. Pöydän voi odottaa tyhjenevän tyystin tulevan vuosikymmenen mittaan.

Sitten ollaan totisen paikan edessä. Pysyykö perinteinen kitararock elinvoimaisena populaarimusiikin osa-alueena, vai tuleeko siitä omissa ympyröissään viihtyvän porukan oma alakulttuuri vähän kuten rockabillystä? Nouseeko edelleen uusia Foo Fightersin kaltaisia bändejä, jotka pitävät sähkökitarat areenoilla?

Vai onko aika ajanut auttamatta perinteisestä rockista ohi, ja musiikkimaailman trendit loitontuvat yhä kauemmas sähkökitaran voimasoinnuista?

Uudet innovaatiot tehdään nyt aivan muissa musiikkityyleissä kuin rockissa. Kanye Westin kaltaiset artistit ovat niitä, jotka nykyään venyttävät populaarimusiikin rajoja, piti siitä tai ei.

Toisaalta vanhatkin rockbändit löytävät yhä nuoria kuulijoita. Guns N’ Roses -paidat ovat edelleen yleinen näky teini-ikäisillä. AC/DC viehättää paitsi vanhoja konkareita myös uusia sukupolvia.

Rock ei ole yksinomaan harmaantunut – siitä on pikemminkin tullut nuorisomusiikin sijaan kaikkia ikäryhmiä puhuttelevaa musiikkia.

Tällainen kehitys on tavallaan tervetullutta. Mutta jotta rock ei muuttuisi täysin sisäsiistiksi, nyt voisi olla käyttöä nuorille hurjapäille, jotka olisivat valmiita kyseenalaistamaan vanhat opit.

Klassikkoyhtyeet nauttivat niin yksimielistä arvostusta, että pieni sukupolvisota voisi tehdä alun alkaen kapinalliselle musiikkityylille hyvää.

Kenties siinä onkin merkittävin ero 2000-luvun musiikillisten murrosten ja aiempien vuosikymmenten säpinöiden välillä.

Kun 1970-luvulla punkkarit ja 1990-luvulla grungebändit etsivät uusia suuntia, he käänsivät suurieleisesti edelliselle sukupolvelle selkänsä. Nyt muusikot laidasta laitaan pikemminkin ylistävät edellisten sukupolvien töitä ja tehtailevat esikuvilleen kunnianosoituksia.

Tavallaan hyvä. Mutta mihin se kapina jäi?