Tämä kolumni on kirjoitettu kaikella rakkaudella.
Muusikot, yhtyeet ja artistit: älkää aliarvioiko itseänne tai niitä, joille haluatte tehdä itseänne tykö.
Tämä juttu sai alkunsa Soundin toimitukseen tulleesta tiedotteesta, jossa eräs artisti – jääköön hän nyt nimeämättä – kertoo matkaavansa pian ”punaiselle matolle Akademia Music Awards -gaalaan Los Angelesissa”. Luvassa on limusiinikuljetus ja ”musiikkiteollisuuden avainhenkilöiden” tapaamista.
Artisti kertoo saaneensa viime vuonna samassa tapahtumassa jopa kolme palkintoa. ”Gaalan tarkoitus on kunnioittaa tähänastisia saavutuksia ja keskustella artistien tulevaisuudesta”, tiedotteessa lukee hivenen epämääräisesti.
Samaan hengenvetoon artisti kehuu, että hänen singlensä on kavunnut ”Top 200 -listalla” hulppeat 91 sijaa korkeammalle kuin ruotsalaisen Aviciin kaksi listalla olevaa singleä. Artisti on siis 91 sijaa suositumpi kuin Avicii, on tiedotteen rivien väleihin piilotettu viesti.
Tällaiset yhteydenotot ainoastaan kertovat, että artisti joko A) pitää toimitusta tyhmänä tai B) on harhainen oman urakehityksensä suhteen.
Tällaisia yhteydenottoja ilmaantuu toimitukseen tasaisin väliajoin – eikä niissä ole mitään järkeä. Ne ainoastaan kertovat, että artisti joko A) pitää toimitusta tyhmänä tai B) on harhainen oman urakehityksensä suhteen.
Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei tee artistista uskottavampaa tai mielenkiintoisempaa, kuten tarkoitus oletettavasti on.
Puretaanpa, mikä tässä menee pieleen. Aloitetaan tästä Akademia Music Awardsista. Mikä se on?
”Akademia omistaa ja operoi kattavaa radioasemien ja mediasyndikaattien verkostoa, joka on suunniteltu viemään artisteja tuntemattomuudesta kaupalliseen menestykseen”, lukee Akademian verkkosivuilla. Tarkempaa tietoa tästä verkostosta ei kuitenkaan osu silmiin.
Muutenkaan sivustoa ei tarvitse selata montaa minuuttia, ennen kuin epäilykset alkavat herätä: muusikko voi tarjota maksua vastaan tuotantoaan ”asiantuntijapaneelin” arvioitavaksi, ja mukaan ilmoitetuista kappaleista valitaan vuosittain voittaja Akademia Music Awardsissa. Raadin luvataan koostuvan raudanlujista musiikkialan ammattilaisista, mutta sitkeäkään googlaaminen ei paljasta lisätietoa esimerkiksi ”eläväksi legendaksi” luonnehditusta Ken Wilsonista, jonka kerrotaan edistäneen muun muassa Michael Jacksonin, George Michaelin, Beyoncen ja Mariah Careyn uraa.
Sen sijaan googlaaminen tuo etusivulle pitkän Reddit-keskustelun, jossa kysytään kokemuksia Akademiasta. Keskustelussa yksinäinen järjestön puolustaja jää pahasti alakynteen useiden ”älä lähde touhuun mukaan, se on huijausta” -viestittäjien rinnalla.
Okei, Akademia Music Awardsin uskottavuusarvo ei siis ole järin suuri. Se ei kuitenkaan ole tärkein asia tässä keskustelussa.
Bändiä ei voi markkinoida kuten yritystä, joka leveilee asiakaskontaktiensa määrällä tai menestymisellään erilaisissa työpaikkaviihtyvyyttä koskevissa kyselyissä. Keikoilla joko on yleisöä tai sitten ei ole.
Tärkein pointti on se, ettei bändin ole mitään tolkkua mainostaa itseään vähän samalla tavalla kuin työpaikkaa hakiessa kaunistelisi cv:tä pienellä sokerikuorrutuksella. Internet-aikakauden musiikkihommissa moinen fuulaus ei mene läpi.
Pari vuotta sitten yhtyeet kehuivat tuhansilla MySpace-kavereillaan. Sitten ostettiin ”ystäviä” Facebook-tilille, ja epäilyttävästi nämä kaikki tuhannet fanit sijaitsivat tarkemmalla tutkimisella jossain päin Aasiaa. Menestyminen salaperäisessä Akademia Music Awardsissa on yksi variantti tästä jatkumosta.
Eivät tällaiset menestymisen mittarit vakuuta yhtään ketään. Bändiä ei voi markkinoida kuten yritystä, joka brassailee asiakaskontaktiensa määrällä tai menestymisellään erilaisissa työpaikkaviihtyvyyttä koskevissa kyselyissä. Keikoilla joko on yleisöä tai sitten ei ole.
Hyvä bändi, jonka musiikille on kysyntää ja joka tuo kappaleitaan aktiivisesti esille, herättää ”kuhinaa”. Kuhina tarkoittaa sitä, että sana alkaa kiiriä.
Levytetystä tuotannosta kiinnostuneet kehuvat bändiä kavereilleen. Keikoista vakuuttuneet katsojat tekevät samoin. Parhaimmillaan tämä käynnistää lumipalloefektin, jossa lisää hyvää musiikkia julkaiseva bändi kerää yhä lisää yleisöä, ja sitä kautta ura alkaa edetä puoliksi itsestään. Kun bändillä on yleisöä, sillä on myös markkina-arvoa, ja se puolestaan houkuttelee yhtyeen luokse musiikkibisneksen parissa työskenteleviä tahoja.
Tämä ei tarkoita, että bändien pitäisi väkertää kappaleita makuuhuoneessaan, unohtaa promootio ja luottaa siihen, että menestys tulee jos on tullakseen. Tiedottakaa, mainostakaa ja intoilkaa, mutta tehkää se järkevästi.
Luottakaa musiikkiinne, älkää kuviteltuihin Facebook-ystäviin, epämääräisiin musiikkipalkintoihin tai luovaan listamenestyksen tulkitsemiseen. Hyvän ja ajan hermoon osuvan musiikin tueksi ei tarvita vilunkipeliä – päinvastoin, hyvältäkin biisiltä voi vetää maton alta, jos artisti hävittää uskottavuutensa liialla pyrkyröinnillä.
Vastavuoroisesti musiikissa toimii vanha keynesiläinen väittämä, ettei kysyntää voi luoda. Jos yhtyeesi musiikki ei kovallakaan haloolla ja liputtamisella saa vastakaikua, on parempi miettiä tilannetta nollapisteestä kuin yrittää hampaat irvessä esittää, että homma on lujasti nousussa.