Jos otamme todesta, että uudistuminen edellyttää epämukavuusalueelle astumista, uudenlaisien identiteettien ja tyylittelyjen synnyttämistä, 50 Cent ei ole päivittynyt sitten The Massacren (2005). Itse asiassa verrattoman karismaattinen, väkivaltaisen ja materialistisen maskuliinisuuden ruumiillistuma on taantunut: paikoin välähdellyt elämäkerrallinen katsomus haavoittuvaisuuden vaikutelmineen on väistynyt, ja voimaton Curtis on yksiulotteinen parodia hahmosta, joka sen on tarkoitus ylevöittää. Väkinäisten yhteistöiden, ailahtelevan tuotannon ja päättömän rakenteen riivaama turvallisuushakuinen levy näyttäytyy paitsi nokkelan mc:n keskeneräisimpänä kokonaisuutena myös huonoimpana listasijoituksena.
Uudistumisen vaatimus ei ole vain kriitikoiden esittämä, sillä musiikki ei muutu ilman rajanylityksiä ja vanhojen kaavojen uudelleen järjestelyä. Siinä missä aiemmin loistavia koukkuja kirjoittaneen 50:n edeltäjät ja päätä pidemmät aikalaiset ovat tehneet vaihtelevalla menestyksellä parhaansa jättääkseen jalanjäljet seuraajilleen – luodakseen urat, jotka elävät senkin jälkeen, kun he ovat poistuneet tietoisuudestamme – uhmakkuudessaan kaikkivoipa 50 Cent pelkistyy Curtisilla entisestään tutuksi tulleisiin tapoihinsa. Mikä pahinta, hän tekee sen The Massacren toisinnolla ponnettomammin kuin aiemmin ja tylsemmin kuin useat vähäisemmillä voimavaroilla varustetut kollegansa.