Miten on mahdollista, että on olemassa bändejä, jotka julkaisevat 30 vuoden ajan tuoreelta ja tunnistettavalta kuulostavia levyjä, kerta toisensa jälkeen? Tätä voi kysyä skottilaiselta Biffy Clyrolta, jonka kymmenes studioalbumi Futiquekaan ei tuo tahraa yhtyeen katalogiin.
Musiikillisesti albumilla ei ole mitään uraauurtavaa, dramaattista irtiottoa tai shokeeraavaa juonenkäännettä. Sen sijaan löytyy bändille ominaista äänenkuljetusta, energisiä rockpyrähdyksiä ja tarttuvia melodioita. Mukana on myös iän tuomaa hartautta ja kykyä himmata juuri oikeissa kohdissa. Albumi on energialtaan etupainotteinen, mutta vaikka loppulevy onkin hieman hillitympi, kokonaisuus toimii.
Futiquelta ei nouse selviä hittisinglejä tai klassikkokappaleita, ja sen vahvuus on selvästi bändin kyvyssä luoda kuuntelua kestäviä kokonaisuuksia, jotka aukeavat samaan tapaan kuin tasalaatuinen viski.
Levystä voi nauttia jo ensisiemauksella, ja se kasvaa ja kehittyy kuunnellessa, vaikkei tarjoakaan mitään eksoottisen uutta.
