Yhdestä menneen kesän iskevimmistä livekokemuksista vastasi Ruisrockissa piipahtanut vaihtoehtometallin klassikkobändi Deftones. Yhtyeen ja varsinkin solistinsa Chino Morenon keikkakunto oli erittäin kova, mutta ennen kaikkea ilahdutti – ja puhtaasti hämmensikin – paikalla riehuneen nuoren väen määrä.
Oli bändin uusi nousu sitten sosiaalisen median ansiota tai ei, tilanne on helppo allekirjoittaa. Nosteeseen vastataan myös uuden musiikin kovalla laadulla: Private Music on läpeensä sitä itseään – rajunherkkää, ajoittain verkkaista paatosta, josta me fanit niin kovasti pidämme. Samalla on sataprosenttisen varmaa, että jos Deftones ei ole ennen maistunut, ei se kyllä maita nytkään.
Sekin vanha totuus pätee, että levy kannattaa pyörittää muutamaan kertaan, ennen kuin siitä sanoo yhtään mitään. Vähänkään tunnollisempi perehtyminen paljastaa liudan, jos ei nyt värejä, niin ainakin eri sävyjä, ja tunneskaalaahan on tarjolla pitkä janallinen.
Tuoteselosteviritelmistä huolimatta Deftonesin syvin olemus säilyy vuodesta ja levystä toiseen pienenä mysteerinä, joka vain sakeutuu uusimpien käänteiden myötä. Genrestään keksisi aika monta bändiä, joiden voisi kuvitella painavan Tiktokin lähtötelineistä kalifornialaisten edelle.
Monet mieleenpainuvimmista elokuvista antavat ymmärtää mutta jättävät näyttämättä. Ehkäpä Deftonesin taika on tämäntyyppisessä jännitteessä, joka resonoi keskittymishäiriöisessä nykyajassakin. Ei ole väliä, päästäänkö kliimaksiin asti koskaan. Matka ratkaisee. Nämä ajatukset herättelevät toivoa.
