Myönnän heti kättelyssä, etten ole koskaan ollut suuri Deftones-fanaatikko. Kalifornialaisbändin raskaiden riffien, eteerisen tunnelmoinnin sekä Chino Morenon vuoroin kauniin puhtaasti soivan laulun, vuoroin raivoisan huudon yhdistelmä on ollut tunnistettavaa ja omalaatuista jo debyyttilevy Adrenalinesta (1995) lähtien. Joku siinä on kuitenkin pidemmän päälle allekirjoittanutta tökkinyt näihin päiviin saakka, muutamia yksittäisiä kappaleita lukuun ottamatta.
Debyytistä on kuitenkin vierähtänyt vuosi jos toinen, ja niin on bändin tyylikin hioutunut ja kehittynyt. Diamond Eyesilla (2010) ja Koi No Yokanilla (2012) Deftones karsi kaikkein ambientmaisia elementtejään ja suoraviivaisti kappaleitaan. Samaan jatkumoon istuu myös Gore, vaikka onkin edeltäjiään ilmavampi ja eteerisempi.
Kevyttä kamaa Gore ei ole vaikka soikin välillä kauniin melankolisesti tunnelmoiden.
Gore on Deftonesin ensimmäinen albumi sitten pitkäaikaisen basistin Chi Chengin poisnukkumisen. En tiedä, vaikuttaako tämä tieto enemmän arvostelijan kuin yhtyeen alitajunnassa, mutta levy kuulostaa erityisen surulliselta ja haikealta. Kevyttä kamaa Gore ei ole vaikka soikin välillä kauniin melankolisesti tunnelmoiden. Vastapainoksi alavireiset kitarat mouruavat paikoin meshuggahmaisen makoisasti. Ensimmäinen singlelohkaisu Prayers / Triangles osuu tyyliltään levyn raskausasteikon keskivaiheille, ollen ehkä aavistuksen sinne kevyempään kallellaan.
Parasta Goressa on se, että se välttää sen, mihin monet Deftones-albumit kompastuvat: se ei ala missään vaiheessa puuduttaan. Erityisesti Morenon reilusti kaikuefektein ryyditetty laulusoundi alkaa nopeasti maistua puulta. Onkin aina virkistävää kuulla Chinoa luomuimmillaan ilman ihmeempiä kikkoja, ja sitä Gore auliisti tarjoaakin.
Gore onnistuu hienosti tiivistämään ja parantamaan juuri niitä asioita, jotka Koi No Yokanilla ja Diamond Eyesilla toimivat parhaiten. Toisille se voi tarkoittaa yllätyksettömyyttä, mutta minulle se tarkoittaa paremmin fokusoituja ja tarttuvampia biisejä.
