DEFTONES: White Pony

Arvio julkaistu Soundissa 07/2000.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.
Deftones iski työvälineensä kultasuoneen kolmen vuoden takaisella Around The Furilla, jolloin kitkutusmetallin ja omien traumojen yhdistäminen oli vielä uutta.

Arvio

DEFTONES
White Pony
Maverick

Deftones iski työvälineensä kultasuoneen kolmen vuoden takaisella Around The Furilla, jolloin kitkutusmetallin ja omien traumojen yhdistäminen oli vielä uutta. Siinä ajassa hassun näköisistä metelirokkareista on tullut salonkikelpoisia ja alan vähemmän kiinnostavat nimet ovat tulleet hyeenan tavoin osingoille maineesta ja mammonasta. Kevään verran myöhässä ilmestyvän White Ponyn myötä pioneerit palaavat areenalle entistä tiiviimpänä yksikkönä levysoittimista vastaavan Frank Delgadon liityttyä jäsenistöön. Tuottajavastuu on jälleen kerran jaettu luottokumppani Terry Daten kanssa.
Trendin jalkoihin Deftonesit eivät ole jääneet, mutta selvää on, että uusmetallin markkinaosuuden kasvaminen asettaa laatuvaatimukset korkeammalle vanhoillekin tekijöille. Laulaja Chino Morenon mukaan White Pony on yhtyeen eroottisin levy. Harmi vain, että se ei kotikuuntelussa pahemmin välity. Levyn sensuellisuusarvot ovat suurin piirtein samaa luokkaa kuin keskustalaisilla naiskansanedustajilla. Biisit ovat toki vähemmän venkoilevia kuin monilla kanssaveljillä, mutta samalla myös valitettavan banaaleita. Roisimpi osasto bändillä toimii selkeästi paremmin. Lisäkuuntelussa kyllä paljastuu Deftonesin olevan genrensä sidettävintä siipeä. Uudempi sukupolvi joutuu vielä haikailemaan White Ponyn hillityn intensiivisyyden perään. Bändillä on malttia rakentaa biiseihinsä kontrasteja, jotka eivät käytännössä tyydy vain vuorottelemaan tyynen hissuttelun ja raivoamisen välillä.
Täysosumaksi ei uutuuslevyssä silti ole riittävästi aineksia. White Ponyn ässäraidaksikin paljastuu yhdessä Toolin Maynard James Keenanin kanssa kirjoitettu ja laulettu Passenger, joka kuulostaa huomattavasti enemmän Toolilta kuin Deftonesilta itseltään. Paha juttu on myös se, että PJ Harveyn kovana fanina tunnetun Morenon äänenkäytön rohkea variointi karahtaa aika ajoin pahasti kiville. Kun ennalta-arvaamattomuus tekee Harveyn laulusta kiehtovaa, ei kokeilunhalu Morenolla aina osoita tyylitajun merkkejä. Levyn loppupuolella mies ujeltaa kuin vaihtoehtorockista innostunut Celine Dion. 

Lisää luettavaa