Nu-metalin lähtötelineistä ihan omalle radalleen heti ensilevynsä jälkeen siirtynyt Deftones on linjakas yhtye. Bändin yhdeksäs albumi voisi olla mainiosti ilmaisun määritelleiden Around The Furin (1997) ja White Ponyn (2000) seuraaja. Yhtä hyvin se toki asettuu albumien jatkumoon, jossa laatu on kauttaaltaan korkea.
Ohmsilla Deftones kuulostaa tismalleen ja vain Deftonesilta. Chino Morenon yhä erinomaisen tehokas ja melodisesti rikas laulu siirtyy vaivatta eteerisestä hyminästä megafonikiljuntaan, painokkaan keskitempoiset rytmit rullaavat intensiivisesti, kitarakuviot äityvät näppäilyistä jylhiin särövyörytyksiin ja kiipparimausteet tuovat rentoon mäiskeeseen utua.
Kuten Deftonesin aiemmatkin albumit, Ohms on selkeä grower. Ensi alkuun se lipuu ohi korvien, jättäen lähinnä usvaisen mielikuvan, jossa musiikki kuitenkin ankkuroituu tajunnan rajamaille. Yksityiskohdat, kuten Morenon massiivisten kitarasointujen päälle luomat kekseliäät laulumelodiat alkavat tarttua mieleen ja kappaleet aukeavat. Samankaltaisuuden aiempaan tuotantoon nähden voi toki mieltää ongelmaksi, sillä mitään erityisesti uutta ja raikasta Ohmsilla ei ole tarjota – hienoja biisejä lukuun ottamatta. Tällaisen laatutason ja ilmaisun ainutlaatuisuuden äärellä ollaan kuitenkin ongelmasta kaukana. Ohms on loistavaa Deftonesia, jälleen kerran.
