Deftones hakee muotoaan. Aalto, joka toi sen pinnalle, on rock-poliisien onneksi mennyt menojaan, eivätkä melodramaattisuus, traumaattisuus ja sydänveri pysäytä enää ketään. On yhä vaikeampaa löytää ihmistä, jonka mielestä Around The Fur (1997) olisi missään mielessä väkivaltainen tai pysäyttävä. On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka Deftones kollegoineen on ollut tekevinään tietoista pesäeroa metallin perinteikkäämpiin kehityspolkuihin, ikään kuin vastalauseena mukamas aikansa eläneille ja pölyttyneille muodoille, vaikka se on samanaikaisesti muovaillut kielioppinsa niin läpinäkyväksi ja ilmeiseksi, ettei kehittyminen ota onnistuakseen, kun aika sitä kysyy.
Edelleen raakoihin kontrasteihin ja näennäisesti väkeviin sävyihin sitoutunut Deftones etsii monitahoisempia rakenteita raivaamalla ja uusia äänitiloja luomalla ulospääsytietä nurkasta, johon se on itsensä maalannut. Monille yhtyeen seuraajille uudenlaisten, ”kevyempien” vaikutteiden päästessä ääneen Deftones löytää tasapainon menneisyyden ja uusien suuntien välillä, mutta The Curen kaltaisia ikoneita levytyksineen on vaikea pitää mullistavina referensseinä, vaikka Chino Moreno niitä ihmettelisikin. Saturday Night Wrist -levyn toivorikkaimpia hetkiä varjostaa kovan yrittämisen ja loputtomien umpikujien vaikutelma.
