Finntrollin puun takaa tullut humppametallinen Midnattens Widunder (1999) -debyytti on edelleen yhtyeen paras levy. Lähes demomaisen primitiivisen rytistyksen jälkeen bändi on keskittynyt kehittämään musiikkinsa kansanmusiikkielementtejä ja siistimään soundiaan. Vaikka sävellystaidot ovatkin selvästi karttuneet ja äänimaailma ammattimaistunut, on Finntroll samalla menettänyt paljon siitä mikä siinä oli uniikkia. Alkuperäislaulaja Katlan raakaan rääkymiseen verrattuna vuodesta 2006 bändissä vaikuttaneen Vrethin vokalisointi on myös vähän geneerisempää.
Jos Finntrollin kappalemateriaali onkin vuosien saatossa ajautunut ennalta arvattaville urille, on aikuistumisessa puolensakin. Soitto pelaa saumattomasti, ja folk-soittimia käytetään säästellen ja tyylikkäästi. Laulua toivoisi kuitenkin vähän paremmin esille miksauksessa. Stjärnors mjödin kaltaiset biisit joissa Vrethille annetaan enemmän tilaa toimivat selvästi muuta levyä paremmin.
Vredesvävdin äänimaailma on edellistä Blodsveptia (2013) massiivisempi ja vaikeampi. Sen takia levyä joutuu pyöräyttämään muutaman kerran ennen kuin se kunnolla avautuu. Palkinnoksi se on kuitenkin myös edeltäjäänsä eheämpi kokonaisuus.