Finntrolliin yltiöpäinen humppahauska näyttää reivanneen suuntaansa uudelleen melkein pysyväisluonteisesti. Alkuvuosien raikulimaisuudessa oli oma hilpeytensä, mutta jossain vaiheessa mitta alkoi tulla täyteen.
Finntroll oli Nifelvindillä (2010) lähes vakava yhtye. Otsarypyt ovat edelleen tallella, mutta vaikka bändi yrittää välillä saada suupielet nykimään, levyn yleisilme on oikealla tavalla jurottava. Ja ilmeisesti vuosia kestänyt päänhakkaus tekee tehtävänsä, sillä Rosets kungin tai Twå ormarin kaltaiset huumoripläjäykset alkavat näköjään mennä vähitellen perille.
Finntroll tuntuu laajentaneen repertuaariaan entisestään, sillä se mönkii ansiokkaasti uudenlaisille maisemille. Puhaltimia jäljittelevä soundi toimii erinomaisesti bändin äänimaisemassa luoden mystistä tunnelmaa. Välillä kuulostaa siltä kuin Dimmu Borgir ja Don Johnson Big Band leikkisivät kirveshippaa puuliiterin ympärillä Nordmanin katsellessa kateellisena vierestä.
Kun se perinteinen alleviivattu humppapoljento on alkanut lieventyä, bändin biisit ovat kasvavaneet suuremmiksi ja niihin on luikerrellut muunkinlaisia kuin puhtaasti suomalaiseen kansanmusiikkiin kuuluvia melodioita. Blodsveptillä soi uljaus ja mahtipontisuus, mutta kyllä sitä hilpeyttäkin edelleen jossain määrin löytyy.
Finntroll voi olla hauska, mutta pelkkää vitsiä siitä on nykyään hankala löytää. Onneksi.
