Arvio: Jos musiikkitrendit olisivat toiset, Rolling Blackouts Coastal Fever saattaisi olla tehnyt vuoden kuumimman levyn

Rolling Blackouts Coastal Fever
Sideways To New Italy
Sub Pop

Jos trendi-ilmasto olisi toinen, tämä levy voisi olla melkoinen tapaus. Sähkökitaravetoisen musiikin lipuminen pelikentän laitamille on kuitenkin kylmä tosiasia. Pienenevä ja ikääntyvä aikuisindieyleisö saattaa olla ehkä hieman kiinnostunut loistavasta kitarapoplevystä samalla kun suurin osa poppia ahmivasta maailmasta kohauttaa olkapäitään täysin välinpitämättömänä. Rolling Blackouts CF:n kohdalla omat ajatukseni koukkaavat menneiden aikojen kautta ainoastaan siksi, että yhtye on lajissaan niin erinomainen. Mitä jos tämä levy olisi ilmestynyt silloin kun…

Maailma on raiteiltaan, mutta nämä laulut katsovat silmät kirkkaina tulevaan.

Turhat nostalgian värittämät spekulaatiot voi heittää sikseen, sillä Sideways To New Italy on valloittava ja omituisella tapaa terapeuttinen kuuntelukokemus juuri tässä ajassa. Optimismin energiaa tihkuva levy on puheenvuoro, jonka esittäjät ovat toiveikkaita tosiasioista piittaamatta. Maailma on raiteiltaan, mutta nämä laulut katsovat silmät kirkkaina tulevaan. Melodinen kitarapop ei vie todellisuudessa Sideways-lavaa pidemmälle, mutta tämä Melbournen joukkio tykittää kuin olisi valloittamassa myös isoimmat eteen tulevat estradit.

Rolling Blackouts CF -yhtyeen musiikkia on verrattu toistuvasti sen australialaisiin edeltäjiin, ehkä hieman huvittavallakin tavalla. The Easybeats ja The Go-Betweens ovat mahtavia yhtyeitä ja halutessaan melbournelaisesta nimihirviöstä voi vetää lankoja menneisiin aussisuuruuksiin. Yhtyeen kotimaan toki kuulee kolmen laulavan kitaristin muodostaman eturivin aksenteissa ja laulujen sanoissa. Paikallisvärin sijaan RBCF:n musiikissa vaikuttavinta on sen yleispätevyys. Tusina muodoltaan ja sisällöltään trimmattua laulua leipoo yhteen kitarapopin eri aikakerrostumat ja sotkee koulukuntakarsinat.

Tusina muodoltaan ja sisällöltään trimmattua laulua leipoo yhteen kitarapopin eri aikakerrostumat ja sotkee koulukuntakarsinat.

Melodiselle sähkökitaramusiikille sydämensä menettänyt voi kuulla näissä kappaleissa omat suosikkinsa ja rakkautensa. Yhdelle folk rockista muistuttava helinä on toisen korvissa viittaus 1980-luvun amerikkalaiseen collegerockiin. Brittiläistä kirjallista popnikkarointia lähestyvä laulunteko lomittuu luontevasti kepeämmästä purukumilallatuksesta ammentavaan koukuttavuuteen. Minä sanon George Harrison ja sinä sanot Johnny Marr tai kenties You Am I. Sideways To New Italy on sulatusuuni kaikelle sille, mikä vähän nörtimmässä ja popimmassa kitaraindiessä on rakastettavaa.

Välittömän euforian hälvetessä mieleen nousee myös kriittisiä ja synkkiä ajatuksia. Onko teennäisesti nimetyllä briljantilla kitarapoppartiolla eväitä puhutella ketään, joka ei jo valmiiksi ole kallellaan tällaiseen musiikkiin? Onko lajissaan näinkin suvereeni albumi puhtaasti seurakunnan sisäinen asia? Onko loistavia melodioita ja kohtuullisen kiehtovia tekstimaailmoja rakentelevan Fran Keaneyn ja kumppaneiden oivaltavuus ja raikkaus todellista vai puhtaasti edustamansa genren jämähtäneisyyden buustaama harha? Kyynikko valitsee luonnollisesti jälkimmäisen vaihtoehdon. Itse haluan uskoa naiivisti hyvään.

Aivan kuten tekivät ne siirtolaiset, jotka perustivat New Italy -nimisen pikkukylän keskelle Australian takahikiää kauan sitten. Heidän utopiahankkeensa inspiroima rocklevy ei ehkä mullista maailmaa. Omassa mikrokosmoksessaan se onnistuu kuitenkin loistavasti.