Jos Terveet Kädet on suomalaisen hardcorepunkin historiankirjoituksessa se peruskivi, jota ilman myöhempääkään kehitystä ei voi tarkastella, määrittää pioneerin status ikuisesti myös bändin itsensä tarinaa. Kimpoilu lopettamisen ja jatkamisen välillä ja epämääräinen Lapin Helvetti -välivaihe kertovat myös siitä, että Läjä Äijälän on vaikea elää ilman TK:ta.
Uuden albumin arvottaminen itsenäisenä teoksena on hankalaa. Vaikka sanansa asettaisi kuinka varovasti, legendan hyväntahtoinenkin kritisointi tuntuu kunnianloukkaukselta. Toisaalta tuntuu kuin arvioisi brändiä. Uusia klassikoita ei synny eikä kukaan sellaisia odotakaan.
Kaikki kaikkia vastaan ei ole millään muotoa huono levy. Läjä meuhkaa yhä korkealla energialla. Enimmäkseen Lene ja Ilari ovat tehneet sekä tähän päivään että yhtyeen historiaan hyvin istuvia kiivaita biisejä. Mutta niiden päällimmäiseksi funktioksi jää vain perustella bändin uran jatkoa. Läjän omia tekstejä mukana on enää vain runsaat puolet.
Aika ei ole ajanut bändistä ohi, mutta itseisarvoisesti nämä biisit edustavat suoraviivaisen mutta vanhakantaisen suomihardcoren hyvää keskitasoa. Hieman ironista on, että Läjän bändeistä Sultansin yksinuottinen blues-junnaus tai elektroniset kokeilut ovat paljon äärimmäisempää kamaa. Mustan sienen muutaman sekunnin bläkkis-blastauksen ja Ääni päässäni -finaalin loppukiihdytyksen kaltaisia jippoja olisi suonut kuulevan enemmänkin.
