Jos yhtye on jo valmiiksi legenda, saattaa sen nykyvaiheita olla kiusallista arvottaa. Suomen maineikkain hardcoreyhtye on tehnyt hommia hiljaksiin ja viime aikoina kartoittanut suhdettaan enemmän metalliseen tulkintatapaan kuin alkuaikojen hc-pieksentään. Kuvaavasti ihmiskunnan olemuksen levyn nimeen typistävä Ihmisen poika, pedon poika on ainakin asteittainen paluu yksinkertaisempaan mättöön.
Ja mihin Terveet Kädet vuosimallia 2009 sitten pitäisi suhteuttaa? 80-luvun alun kulttinauhoituksiin, viimeisimpiin ääninäytteisiin vai suomalaisen hardcoren kartan tämän hetken koordinaatteihin? Samantekevää, sillä olivatpa tyylin vivahteet missä suunnassa tahansa, Terveet Kädet kuulostaa lopulta vain itseltään. Ja kun Läjä Äijälä ähisee ahdistuksesta ja kivusta, on turhaa ryhtyä pohtimaan motiiveja tai viitekehystä. Luonnollisesti Terveitä Käsiä tarvittiin enemmän vuoden 1982 kuin 2009 musiikki-ilmastossa, mutta ei sekään tee yhtyettä tarpeettomaksi.
Ihmisen poika, pedon poika on kompakti annos pelkistämisen juhlaa. Eivätkä mitkä tahansa märkäkorvat osaa kirjoittaa pelkällä tahdonvoimalla Veriviivojen tai Todellisuuden toisen tason kaltaisia riffejä.
