Arvio: Pate Mustajärven ensimmäinen Popedan jälkeinen sooloalbumi on aneeminen levy

Pate Mustajärvi on selvästi harjoittanut itsereflektiota. Artisti jätti tovi sitten Popedan, ja nyt imagoa on muokattu rokkikukosta paljasjalkaiseksi kulkuriksi. Matkalla vihellellään ja tunteista ei pelätä puhua – paitsi jos ne eivät istu tämänhetkiseen imagoon.
Pelkkää Patee on musiikkinsa puolesta enemmänkin pelkkää passé. Iso osa sävellyksistä olisi voinut soida vuonna 2014 televisiokanava Jimin kotimaisten ohjelmien mainoksissa, ja tekoälyn osallisuus ei olisi yllättävää. Sanoituksissa ei pääpiirteittäin ole mitään vikaa, mutta kun ne yhdistetään kliiniseen autotuneen ja laskelmoituun rahat pois -iskelmään, niistä katoaa aitoutta, jota Paten kaltaisella tekijällä kyllä olisi tarjota.
En ole kuitenkaan sitä mieltä, että levy on totaalista kuraa. Se voittaa ylivoimaisesti viimeisimmän Popedan albumin, ja mieluummin kuuntelen Patea tekemässä Mökkitie-pastissia kuin lyömässä vielä kuolleempaa hevosta. Patella on potentiaalisesti enemmän annettavaa soolourallaan kuin Popedassa, mutta on sääli, että uusi alku käynnistyi levyllä, joka pelkää kuulijoitaan, ja joka epäonnistuu taltioimaan Mustajärven aidosti.