Pate Mustajärvi on yksi vahvimmista suomalaisista musiikkibrändeistä. Mielikuva Pate Mustajärvestä, Ikurin turbiinista ja aidosta vanhan liiton äijästä, on pitkälti totta ja siksi toimiva.
Tätä mielikuvaa on lähtenyt tavoittelemaan myös Mustajärven yhdeksännen soololevyn lähes kolmenkymmenen hengen säveltäjä- ja sanoittajatiimi. Valitettavasti heille Mustajärven taiteilijakuva näyttäytyy ainoastaan yksiulotteisena junttina, jolle sopivat vain surullisen hahmon ritarin roolit.
Kappaleiden sanoitukset rypevät itsesäälissä. Maailma on lohduton paikka, jossa vaimot jättävät, surut hukutetaan pulloon ja kaikki menee muutenkin päin persettä. Tunnelma on kuin Murheellisten laulujen maasta, tosin ilman Eppujen sarkastista pohjavirettä. Tuloksena on tosikkomaista ja vastenmielistä kurjuuden romantisointia.
Myös sävellysten osalta albumi on varsinainen rimanalitus. Iskelmälliset, jazz- ja countrysävyin maustetut kappaleet ovat tylsistyttävää kliseehumppaa, josta omaperäisiä ideoita saa hakemalla hakea.
Levystä jää suuhun ikävä tehtailun maku. Tarkoituksena on ollut luoda kuvaa aidosta ja kuvia kumartamattomasta miehestä. Tuloksena on kuitenkin pastissimainen, valmiiseen muottiin valettu irvikuva.
Patentoitu on kaikesta tästä päätellen mitä osuvin nimi albumille. Toinen lähes yhtä vahva vaihtoehto olisi ollut Pateettinen.
