Saimaa julkaisi kymmenen vuotta sitten Pepe Willbergin kanssa Pepe & Saimaa -levyn, joka muutti monella tapaa kotimaista musiikkikenttää. Levyn sävellykset, soitto ja soundi edustivat tyyliä, joka tuntui olleen kadoksissa pitkään populaarimusiikissamme. Hienostuneet sävellykset tarttuvilla pop-melodioilla ja paikoitellen lähes sibeliaanisella otteella sovitetut raidat ovat raikasta kuunneltavaa vieläkin. Matka mielen ytimeen -täyspitkä (2015) puolestaan kontekstualisoi uudelleen joukon tärkeitä pop-kappaleitamme musiikkiopistomaisella innokkuudella, joka oli kuitenkin kaukana liian vakavamielisestä reharmonisoinnista.
Nyt yhtye on päättänyt tehdä niin sanotusti gunsnrosesit ja on aikeissa julkaista levykaksikon Vol. 6 ja Vol. 7. Kaksikon ensimmäinen osa on jykevä teos, jossa kokonaisuus on yksittäisiä kappaleita tärkeämpi. Tämä on levy, joka on tehty kuunneltavaksi levylautasella pyörien yhdeltä istumalta, mutta jossa on satunnaisten progekrumeluurien lisäksi myös riittävästi rentoutta, mikä sallii kuulijan nauttia sitä myös omassa tahdissaan yksittäisinäkin raitoina. Kappaleet kuten Pää räjähtää ja Muistan sen niin ovat juuri niin ultrabramaista ilottelua kuin voi toivoa, ja jollain tapaa Saimaa tuntuukin täyttävän tuon aukon populaarimusiikissamme.
A-puolen päättävä Kivi jota vierittää yhdistää Petri Petterssonin, Hectorin ja Pekka Pohjolan ilahduttavaksi progeiskelmäksi, jota ei ole kuultu useampaan kymmeneen vuoteen. Yksi flirtti taas rikkoo hieman pakkaa ysärimelodioillaan ja asenteella, joka tuo mieleen Nylon Beatin ja Tiktakin soittamassa Pori Jazzissa torvisektion kanssa täysin rinnoin. Matkalla tutkalla ottaa lattarimaisen otteen aikaisempiin ainesosiin tuoden mukaan vivahteen Tasavallan Presidenttiä. Progevaihdetta pistetään silmään enemmän päätöskappaleessa Totuuden rappio, jonka loppupuolen leikkisyys on ilahduttavaa kuunneltavaa jokaiselle progefanille. Tahtilajeja ja hapokkaita unison-juoksuja heitellään levyn kontekstissa lähes katarttisella riemulla, joka kehittyy pekkapohjolamaiseen kliimaksiin ja siitä vielä rauhalliseen codaan.
Saimaan levykaksikon ensimmäinen osa on kaikkea sitä, mitä kotimaisen musiikin toivoisi olevan vuonna 2024. Samaan aikaan mahtipontista että juurevaa, populaaria että progea, laulettavaa että nörtteiltävää ja kaikkea siltä väliltä. Levy voisi samaan aikaan löytyä sekä jokaisen isän tai isoisän hyllystä että lukioikäisen Spotify-soittolistalta, mikä kertoo orkesterin kyvystä tehdä rajat ylittävää musiikkia jokaiselle helposti lähestyttävällä tavalla. Toivon, että yhtä rohkeaa ja huoletonta musiikkia uskallettaisiin julkaista enemmänkin, sillä Suomessa on pitkä perinne värikkäiden sovitusten yhdistämisellä pop-musiikkiin.
Mikäli levykaksikon toisella osalla on jotain lisättävää tai kommentoitavaa tähän albumiin, niin siinä tapauksessa kyseessä on varmasti vahvin albumipari pitkään aikaan.
