Suomen jokiin rakennettiin sodanjälkeisinä vuosikymmeninä puolensataa voimalaitosta. Samaan aikaan suomaata ojitettiin miljoonia hehtaareita. Toimia perusteltiin kansantaloudella. Näin taattiin sekä energiaa että raaka-ainetta metsäteollisuudelle, joka asemoitiin kehittyvän Suomen selkärangaksi. Kollektiivisen vaurauden maksoivat ekosysteemit ja hiilinielut.
Nykyisin soita ja jokia koetetaan ennallistaa. Ihmisen jälki on kuitenkin lähtemätön. Se kertoo oman aikansa ihanteista ja valinnoista, joita ilmastonmuutoksen ja ekokriisin keskelle varttuneiden sukupolvien on vaikea ymmärtää. Kun 2000-luvun nuoret puntaroivat sormiensa läpi valuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa ja ynnäävät sen hintaa, saattavat he tavoittaa saman surun, johon Sepikka päättää toisen levynsä:
”Miksi silloin aikanaan piti ojittaa kaikki suot? / Miksi silloin aikanaan piti valjastaa kaikki joet?”
Jo tätä ennen albumi on ehtinyt laajentua dokumentiksi oikeudentuntoisen ihmisen turhaumista. Sepikka kanavoi lauluihinsa niin epäuskoa (”Mikä hitto siin kaiken ittelleen haalimises on / niin saatanan ihmeellistä ja mahtavaa”), epäselviä tulevaisuuskuvia (”Nää niityt tulvii kevät keväältä vuolaammin”) kuin menettämisen pelkoakin (”Ei mitenkään tahtois sua päästää / pois häviimään konnuilta näiltä”). Näkökulmat ovat niin tärkeitä, että niiden jälkeinen hiljaisuus tuntuu lohduttomalta. Toisaalta kaikki muu saattaisi olla teeskentelyä. Vaikkei Sepikka kaihda optimismia, on sille nykyisin niukalti katetta.
Ei koskaan rakkaudella ei ole kuitenkaan lannistunut levy. Pikemminkin se kuljettaa voimalauseiksi kirjattujen huomioidensa rinnalla väkevää viestiä siitä, miten tärkeää on antaa kaiken purkautua. Muun muassa Neiti Olgasta ja Rohkeista Kuvista tuttujen luottomuusikoiden soitto tunnustelee ja myötäilee Joni ”Sepikka” Seppäsen laululinjoja ronskisti mutta myötäsukaisesti, ja kun kappaleiden kuvastot kasvavat sanoista ulos, antavat soitinkaaret niille hälyisää taustatukea. Paikoin instrumentaatiot myös luovat omaa abstraktia maisemaansa. Uljaasti sovitettu musiikki taipuu koskiksi, lakeuksiksi ja laineiksi, mutta puhuu samalla sähkön ja teknologian kieltä.
Levyn tunnusmerkit – post-rockista, progesta ja folktronicasta poimitut tyylisirpaleet, introvertti kerronta sekä luonnon ja yhteiskunnan vaivalloiseen yhteiseloon pureutuvat perspektiivit – ovat tuttuja jo Sepikan debyytiltä (En kestä kylmää lailla ahvenen, 2021). Silti askeleet vievät määrätietoisesti eteenpäin. Kokonaisvaikutelma on yhtenäisempi, sävelteemat terävämpiä ja Tuomas Ilmavirran kanssa ruuvattu tuotanto kirkkaampi kuin esikoisella. Lisäksi Sepikka vaikuttaa olevan yhä selvemmin sinut tulkintansa kanssa. Sivustakatsojan mielialat välittyvät autenttisina ja samastuttavina, ja niitä kannatteleva ääni soi persoonallisella, omistautuneella vireellä.
Viime kädessä levyn jokainen suvanto, vihuri ja parkaisu ovat yhtä. Niiden summana laulujen eksistentiaalinen työläys jalostuu ymmärrykseksi, joka ei voi olla puhuttelematta. Jyrkkien mielipiteiden ja ehdottomien selitysmallien maailmassa on arvokasta, että joku pyytää malttamaan, pysähtymään, miettimään vielä kerran – vieläpä empatiaa tihkuen ja yhteistä hyvää ajatellen.
Valtaosa Sepikan ajatuksista ottaa kysymysten muodon, mutta se ei vähennä niiden merkitystä. Vastausyritykset pakottavat kohtaamaan omantunnon.
