Arvio: Smashing Pumpkinsin uutuus saa aluksi epäilemään, onko Billy Corgan seonnut lopullisesti

Smashing Pumpkins
Cyr
Sumerian

Erikoismies Billy Corgan tekee, mitä haluaa. Hänen johtamansa vaihtoehtorockin veteraaniyhtye astuu 11. studioalbumillaan uudelle alueelle: The Smashing Pumpkinsin mystisesti nimetty Cyr on pyhitetty tummanpuhuvalle uuden aallon syntikkapopille. Täyteen paniikkiin ei silti ole syytä: ainakin Corganin tuttuun käninään voimme luottaa – se ei muutu.

Kolme alkuperäistä Pumpkins-jäsentä palasi yhteen jo edellisellä, muovisesti tuotetulla mutta hyviä biisejä sisältäneellä nimihirviölevyllä Shiny and oh so Bright, Vol 1. / LP: No Past. No Future. No Sun. (2018). Cyr jatkaa uutta tulemista.

Vaikka jo Adore-albumilla (1998) flirttailtiin elektronisuuden kanssa, on Cyr yhtyeen katalogissa aivan omanlaisensa tapaus. Eipä rockbändin siirtymisessä syntikkapoppiin sinänsä ole mitään mullistavaa, mutta vuonna 1988 perustetun The Smashing Pumpkinsin kohdalla se tuntuu odottamattomalta vedolta.

Kun uuden Pumpkins-kostyymin kanssa vihdoin pääsee sinuiksi, alkaa sen alta paljastua päteviä biisejä.

Ensimmäisten sinkkujen äärellä vastareaktioni oli kieltämättä voimakas. Kornit syntikkasoundit olivat vahva merkki siitä, että Corgan on saattanut seota lopullisesti.

Toisaalta rockmaailma olisi aika tavalla köyhempi ilman Corganin päähänpistoja. Ja kun uuden Pumpkins-kostyymin kanssa vihdoin pääsee sinuiksi, alkaa sen alta paljastua päteviä biisejä, joissa Corgan yleistuskailee ja tutkailee eristäytyneisyyttä ja addiktioita siten kuin vain hän osaa. Ja oikeastaan uusi musiikillinen lähestymistapa tukee näitä teemoja hyvin.

Uutuuslevyn aikuisen melankolinen vaihtoehtopop tamppaa tasaisesti mutta kutkuttavasti. Ainakin The Cure– ja Depeche Mode -fanien kannattaa tutustua Cyrin eteeriseen tyylittelyyn.

Tällä kertaa Smashing Pumpkins ei tosiaankaan ole kitarayhtye. Kuusikieliset antavat vain taustatukea, ja edustalle asettuvat retroisat koskettimet, ohjelmoinnit, synabassot ja konerytmit, vaikka ”oikeitakin” rumpuja kuullaan. Silloin harvoin, kun kitarat hetkellisesti nousevat pintaan, kuten Wyttchissä tai Purple Bloodissa, on efekti voimakas.

Albumilta annosteltiin peräti viisi singleparia eli yhteensä 10 kappalenäytettä ennen varsinaista julkaisua. Niistä parhaat on sijoitettu kiekon alkupäähän. Esimerkiksi nimikappale, The Colour of Your Love ja Wrath ovat hienosti eteenpäin soljuvia, kasarinhohteisia popteoksia. Ramona taas on levyn tarttuvin raita, jonka kertosäettä on vaikea poistaa mielestä sen kerran kuultuaan.

Tupla-albumit kantavat harvoin kokonaisuuksina. Ja vaikka konsepti on yhtyeelle takavuosilta tuttu, ei Cyr onnistu miltei mahdottomassa: albumin pituus alkaa sotia sen sinänsä ihan virkistävää yleisolemusta vastaan. Mikä kuulostaa aluksi tuoreelta, on loppulevyn soidessa jo puuduttavaa. 20 biisin joukkoon mahtuu liikaa tyhjäkäyntiraitoja.

On arvostettava artisteja, jotka uskaltavat muuttua ja hakea uusia tapoja ilmaista itseään.

53-vuotias Corgan on todennut haastatteluissa, että hän yritti luoda jotain uutta sen sijaan, että vain apinoisi sitä, mistä The Smashing Pumpkins tunnetaan. Hatunnosto sille.

On arvostettava artisteja, jotka uskaltavat muuttua ja hakea uusia tapoja ilmaista itseään. Riski epäonnistumisesta tai fanien tuomitsevasta taivastelusta on aina olemassa, mutta lopputulos voi parhaimmillaan palkita sekä artistin että yleisön.

Ongelmistaan huolimatta Cyr-albumilla on siihen täydet mahdollisuudet.