Billy Corganin itsevaltainen jääräpäisyys vituttaa monia – ja syystäkin: nasaaliääninen kaljupää on potkinut kaikki muut yhtyeen alkuperäisjäsenet surutta kortistoon ja tilalle on palkattu lähinnä nuoren polven tuntemattomia muusikonalkuja.
Vuodet Billy Corganin armeijassa vaativat veronsa: vielä Zeitgeistilla (2007) mukana ollut rumpali Jimmy Chamberlin onnistui vihdoin selättämään heroiiniongelmansa, mutta se vaati siirtymistä pois Corganin vaikutuspiiristä. Heikoiten vanhoista ”kurpitsoista” taitaa nykyisin mennä basisti D’arcy Wretzkyllä, jonka syrjäytyminen on edennyt vankilatuomioihin ja mystisesti kuolleisiin aviomiehiin asti. Kitaristi James Iha ja Wretzkyn paikan aikanaan ottanut Melissa Auf Der Maur ovat sentään jatkaneet musiikin parissa hyvällä menestyksellä.
Kun Billy Corganin luotsaama The Smashing Pumpkins palasi levyttäväksi yhtyeeksi jähmeän Zeitgeistin myötä, tuskin kovin moni oli valmis lyömään roposiaan bändin uran puolesta. Kaameasti nimetty mammuttiprojekti Teargarden By Kaleidyscope kuitenkin palautti ainakin minun uskoni Corganin lahjakkuuteen ja tätä Oceania entisestään vahvistaa. The Smashing Pumpkinsilla on yhä annettavaa, liki 20 vuotta huippukautensa jälkeen.
Tärkein Oceanian edeltäjästään erottava seikka on, että siltä puuttuu lähes täysin Zeitgeistia leimannut puristava jäykkyys. En tiedä, mitä hippiteetä Corgan on nauttinut, mutta kappaleisiin on löytynyt täysin uudenlaista rentoutta ja ilmavuutta. Luomua tästä ei saa vieläkään, mutta turhaa soonista kakofoniaa ei Oceania sisällä. Yksittäisistä biiseistä ensimmäisenä esiin nousee melodisesti kaunis My Love Is Winter ja loput seuraavat aika lailla lähituntumalla – varsinaisia huteja ei löydy laisinkaan.
Hiukset kaljuksi ja Zero-paita päälle!
