Silläkin uhalla, että vanhat Suede-fanit lopettavat lukemisen tähän: pidin bändin varhaisia levyjä ihan hyvinä, mutten saanut niistä mitään elämää suurempaa. Kaikki muuttui levyillä The Blue Hour (2018) ja Autofiction (2022), joiden tummanpuhuvuus kietoutui ympärilleni.
Mikä mainituissa sitten viehätti enemmän kuin mikään vanhemmassa Suedessa? Viipyilevyys. Kun bändi päätti kirjoittaa kappaleita, jotka malttoivat pysähtyä toteavan melankolian äärelle, sen kyky säveltää kuulaita melodioita pääsi vielä paremmin oikeuksiinsa.
Antidepressants on pieni askel taaksepäin. Heti ensimmäisillä kuunteluilla kiinnitin huomiota siihen, miten ”perus-Suedelta” kaikki kuulosti. Disintegrate, The Sound and the Summer ja June Rain ovat ihanan kuuloisia kappaleita, mutta niiden äärellä tulee tunne, että tämä kaikki on kuultu jo aiemmin.
Sitten saavumme albumin päättävään Life Is Endless, Life Is a Momentiin. Se on levyn paras kappale. Ja pisin. Tässä kohtaa herään taas siihen, että kun Suede malttaa pysytellä paikoillaan ja kirjoittaa enemmän kuin ”vain” hyvää poppia, heittäytyä post-punkiin ja goottirockiin, se vie sydämeni.
