Levyarvio: Sueden euforia saattaa olla kliseistä rakennettua, mutta juuri siksi se on syntisen houkuttelevaa

Suede
The Blue Hour
Suede Ltd.

Vuosituhannen alussa en uskonut Sueden pääsevän enää koskaan jaloilleen. Yhtyeen toinen tuleminen lyö kuitenkin tanakat jauhot suuhuni. Jos paluulevy Bloodsports (2013) meni vielä tuntumaa ottaessa, ryntäsi Night Thoughts (2016) jo rinta rottingilla keskelle estotonta hurmosta. Ja, häkellyttävää kyllä, The Blue Hour pistää vieläkin paremmaksi.

Uutukainen on karikatyyrimaisen suureellinen teos. Siinä missä Suede on aiemmin uskonut kappalekeskeisyyteen, työstää se nyt urbaania pop-oopperaa, jossa tunnelmat nivoutuvat episodimaisesti toisiinsa ja massiivisten avainsävellysten lomassa viriää vihjailevia välisoittoja. Suureellinen lähestymistapa kertoo yhtyeen kunnianhimosta. The Blue Hour kuulostaa ihastuttavalla tavalla levyltä, johon Suede on ladannut kaikkensa.

Ilmaisun täyteläisyys palvelee tarkoitustaan. Harjakorkeudessa liitelevät melodiat antavat Brett Andersonille mahdollisuuden toinen toistaan uljaampiin tulkintoihin, ja tuhlailevan runsas tuotanto korostaa kerronnan fantasiamaisuutta. Kun esikaupungin yötaivaalle räjäytellään kaiken summana Wastelandsin, Mistressin ja Flytippingin kaltaisia kimalleryöppyjä, eivät liioitelluimmatkaan lupaukset jää ontoiksi.

Levyn euforia on toki kliseistä rakennettua, mutta juuri siksi syntisen houkuttelevaa.