Markkinoinnissa Sueden yhdeksättä albumia on kutsuttu ”punk-levyksi”, mutta laulaja Brett Anderson tähdentää, että kyse on heidän punk-levystään. Äänensärkijän räkäistä kätkätystä on siis turha odottaa. Avausraidasta ja -singlestä She Still Leads Me On lähtien Autofiction soi mahtavan isona ja röyhkeänä rockina Sueden tyyliin; ajatus muinaisen esikoisen (1993) päivittämisestä keski-ikäistyneen bändin itsevarmuudella on ilmeinen musajournalistinen syöttö lapaan, mutta vaikea siltä on välttyäkään.
Sueden ”uusi ura” urkeni loistoonsa levy kerrallaan: Bloodsports (2013) on hyvä, Night Thoughts (2016) erinomainen ja The Blue Hour (2018) hätkähdytti koristeellisella, mutta hallinnassa pysyvällä mahtiponnellaan. Se tuntui jo aikanaan bändin vanhan mestariteoksen Dog Man Starin (1994) vastinparilta, ja nyt Suede siis etenee ikään kuin käänteiseen suuntaan ja heijastelee alkuaikojensa estetiikkaa. Yli 30 vuoden iässä rockyhtyeellä on kai lupa rakentaa tekemisistään tällaista kokonaistaideteosta.
Andersonin lyriikka on poikkeuksellisen ytimekästä, aivan yksinkertaisissa perusasioissa pitäytyvää; olennainen sanotaan usein muutamalla lauseella.
Mitä ilmeisimmin Autofictionin taustalla kummittelee myös Andersonin paluu menneisyyteen kahden muistelmakirjansa merkeissä. Varsinkin Coal Black Morningsin (suom. Hiilenmustat aamut) kertoma tarina eksentrisestä lapsuudesta pop-läpimurron kynnykselle saa vastinparinsa uusista biiseistä. She Still Leads Me On julistaa heti kärkeen suorin sanoin Andersonin äidin merkitystä hänen elämälleen ja toiminnalleen. Vanhemmista laulaminen on rockissa vaarallista siinä kuin lapsistakin mutta voidaan hyväksyä, kun tuloksena on siirapin sijaan nyrkit ilmassa uhoava anthem.
Toisaalla Anderson käsittelee teini-iän yksinäisyyttä ja epävarmuutta, ihmissuhteiden sotkuisuutta – mutta myös juhlavia hetkiä lavalla, voittajana, rumasta ankanpoikasesta kukoksi kasvaneena. Eikä lava silloin hahmotu ison festivaalin pääareenaksi, vaan paskaiseksi klubiksi Camdenin sivukadulla, sellaiseksi joilla Suede soitti 1990-luvun alkuvuosina.
Mitään runoelmia Autofictionin tekstit eivät ole eikä niistä löydy yksityiskohtaisia tosielämän paljastuksiakaan, jos nimi harhauttaisi sellaista luulemaan. Andersonin lyriikka on tässä poikkeuksellisen ytimekästä, aivan yksinkertaisissa perusasioissa pitäytyvää; olennainen sanotaan usein muutamalla lauseella. Vastakohdan muistelmateosten koukeroiseen tyyliin täytyy olla tietoisesti rakennettu.
Autofiction on äärimmäisen hyvin voivan bändin viimeisin voimannäyte.
Mitä musiikkiin tulee, tarjolla ei ole pelkästään Suede-glamin kimalletta, vaikka se hallitseekin kuulokuvaa. Hienovaraisillakin keinoilla saadaan intensiteetin astetta säädeltyä rehvakkaan ja romanttisen välisellä asteikolla, ja Drive Myself Home tarjoaa levyn puolivälissä taitavasti ajastetun utuisen etsiskelyhetken. Viimeistä edellisellä What Am I Without Youlla päästään sen hartaasti odotetun, taivaisiin kurottavan Suede-epiikan pariin – ja sitten Turn Off Your Brain And Yell paketoi homman nimeään haikeampana oodina musiikin suomalle katharsikselle.
Autofiction on äärimmäisen hyvin voivan bändin viimeisin voimannäyte. Sueden aikalaisista ja verrokeista kukaan ei enää tee näin vireää musiikkia.
