Valtteri Laurell Pöyhönen on tärkeä hahmo suomalaisessa uudessa jazzissa, koska hänen kädenjälkensä on niin omanlaistaan ja tunnistettavaa. Taidokkaaseen instrumentalismiin painottuvassa genressä helposti lähestyttäviä ja samalla syvätarkkoja melodioita ei viljellä liikaa.
Tiger Are Better Looking -albumilla Pöyhönen vie melodisen vahvuutensa yllättävään maastoon. Kamarijazz, orkestraalinen cool-soundi ja klassisen ja jazzin välissä 50–60-luvun taitteessa pulputtanut niin sanottu ”third stream” eivät ole peruskauraa nykyjatsareiden historiatripeillä.
Suomalaisista huippusoittajista kasattu yhdeksänmiehinen pikkuyhtyeen ja big bandin välimuoto on Valtteri Pöyhöselle täydellinen sivellin. Ihastuttavia yksityiskohtia tulvivat sävellykset vievät keskelle kaunista ja hallittua arkkitehtuuria. Musiikin rakennuspalikoiden ja tehokeinojen väliset mittasuhteet tuntuvat täydellisiltä. Erityisesti dynaaminen leikittely hiljaisen eri asteilla on kutkuttavaa. Kuulija saa arvokkaan muistutuksen: hyvän jazzrumpalin soittama vispiläkomppi on seksikkäintä ja tyylikkäintä mitä on!
Samalla kun Pöyhösen nonetti loihtii ilmoille kadonneen maailman charmin, huoliteltu ilmaisu tuntuu merkitykselliseltä. Antti Sarpilan valinta pääsolistiksi on ollut Pöyhöseltä briljantti veto. Sarpilan klarinetissa on eleganssia ja soinnin jaloutta, joka syntyy ainoastaan ajan kanssa. Hänen edustamansa estetiikka ei ehkä heilauttele trendiviisareita, mutta oikeassa asiayhteydessä klarinetisti on oman instrumenttinsa elävä klassikko.