BLONDIE: Greatest Hits

Blondien musiikki on viime aikoina saanut suitsutusta muun muassa The Strokesin taholta, joten Greatest Hits -koosteen ilmestyminen oli vain ajan kysymys. Tälle uudelle fanisukupolvelle levy on kelpo ensiaskel 70-80-lukujen taitteen suosituimman yhtyeen maailmaan, sillä olihan Blondie ennen kaikkea single-bändi. Sen pitkäsoitoista ainoastaan vuoden 1978 Parallel Linesia voi pitää todellisena klassikkona, vaikka seuraavana vuonna julkaistu Eat To The Beat piti sisällään tämänkin kokoelman johtotähden, suorastaan nerokkaan Atomicin. Biisin kuolematon bassokuvio kiteyttää mielestäni hyvin koko popmusiikin olemuksen – myös yksinkertaisuus voi olla taidetta, jos sen tekee täydellä sydämellä.

Vaikka Blondiella hittejä runsaasti olikin, ei 19 näytteen Greatest Hits kanna koko mittaansa. Mahtihittien seassa X Offender kuulostaa väkisinkin puuduttavalta, eivätkä Union City Blues ja The Hardest Part aivan sinne kärjen tuntumaan yllä. Vuoden 1998 comeback-sinkku Maria puolestaan yllättää positiivisesti; ilmestyessään itseltäni ohi vilahtanut biisi sopii klassisten Blondie-sävelmien jatkeeksi vallan sujuvasti. Se lieneekin tyylillä tehdyn remasteroinnin lisäksi ainoa seikka, joka erottaa tuoreen hittikoosteen useista aiemmin ilmestyneistä Blondien uraa luotaavista kokoelmista.

Grestest Hits muistuttaa ennen kaikkea Blondien monipuolisuudesta yhtyeenä. Discokompilla etenevästä popista reggae-rytmeihin ja Motown-tyyppisestä täydellisyydestä punkrockin räkäisyyteen loikkivan Blondien ilosanoma puree vahvasti vielä 2000-luvullakin.