BLONDIE: Eat To The Beat

Arvio julkaistu Soundissa 10/2001.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Blondie syntyi 1960-luvun tyttöbändien laulusoundia toisintaneen The Stilettoes -yhtyeen raunioista. Kahden muun laulajan lähdettyä jäljelle jäi vain entinen Max's Kansas City -klubin tarjoilija ja Playboy-pupu Debbie Harry.

Arvio

BLONDIE
Eat To The Beat
Chrysalis

Blondie syntyi 1960-luvun tyttöbändien laulusoundia toisintaneen The Stilettoes -yhtyeen raunioista. Kahden muun laulajan lähdettyä jäljelle jäi vain entinen Max's Kansas City -klubin tarjoilija ja Playboy-pupu Debbie Harry. Jo vuonna 1975 yhtyeen nimeksi oli vakiintunut Blondie ja kokoonpanoksi Debbie Harry (laulu), Chris Stein (kitara), Clem Burke (rummut), Jimmy Destri (koskettimet) ja Gary Valentine (basso). Muut paitsi Valentine pysyivät Blondien matkassa sen hajoamiseen asti.
Samoihin aikoihin Blondien kanssa New Yorkin klubeilla kärkkyivät läpimurtoa muun muassa Television, Talking Heads, Patti Smith sekä Ramones. Blondie oli alusta asti yhtyeistä todennäköisin cross over -menestyjä. Punkin ja 70-luvun glampopin lisäksi Blondie otti vaikutteita Phil Spectorin hittitehtaan klassisilta tyttöyhtyeiltä – Blondien vuonna 1976 ilmestynyt esikoissingle X Offender jopa alkaa oikeoppisella puheintrolla. Ja nyt, näiden kuuden remasteroinnin julkaisuhetkellä, yhtye on Debbie Harryn taustalla soittaneiden mustatukkaisten miesten kumitossut ja puvuntakki -imagon varastaneen kohutulokkaan The Strokesin ansiosta muodikkaampi kuin moneen vuoteen.
Kahdella ensimmäisellä albumillaan (1977 ilmestynyt Blondie ja seuraavana vuonna julkaistu Plastic Letters) Blondie räiskyi ja rämisteli etsien täydellisen pop-kappaleen kaavaa. Nimettömällä esikoisella tarttuvia biisejä kyyditettiin usein Destrin vauhdikkailla urkukuvioilla ja taputuksilla. Plastic Lettersillä Steinin kitarasoundi oli selvästi esikoista särmikkäämpi. Toisella studioalbumillaan Blondie haisteli tulollaan olevaa uutta aaltoa, mutta päätti kuitenkin turvautua klassiseen pop-formaattiin. Vain seitsemän kuukautta Plastic Lettersin jälkeen ilmestyneelle kolmannelle levylleen Blondie palkkasi tuottajaksi Mike Chapmanin, joka aisaparinsa Nicky Chinnin kanssa oli tehtaillut listahittejä muun muassa Sweetille, Gary Glitterille ja Suzi Quattrolle.
Parallel Lines -levyltä lohkottin muun muassa Hanging On The Telephone -, Heart Of Glass -, Picture This – ja Sunday Girl -hitit ja se myi lopulta liki 20 miljoonaa kappaletta. Tuolloin maailman parhaan ja menestyksekkäimmän pop-bändin tittelistä Blondien kanssa pystyi kilpailemaan ainoastaan ABBA. Samalla Debbie Harry kisaili Agnetha Fältskogin kanssa pop-maailman ykköshunajan pokaalista. Syyskuun 1978 ja marraskuun 1980 välillä Blondie julkaisi kolme Mike Chapmanin tuottamaa albumia, joista kahdella ensimmäisellä ei ole ainoatakaan huonoa biisiä. 1979 ilmestyneen Eat To The Beatin isoimmat hitit (Dreaming, Union City Blue ja Atomic) olivat aiempaa selvästi etäisempää viileää diskorockia ja kun yhtye vielä levytti diskokuningas Giorgio Moroderin avustuksella American Gigolo -elokuvassa soineen Call Me -klassikon, ounasteltiin Blondien sukeltavan koko ajan syvemmälle niin New Yorkissa kuin kaikissa muissakin maailman metropoleissa yleisöä villinneen peilipallomusiikin pyörteisiin. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan yhtye päätti tehdä musiikillisen täyskäännöksen.
Autoamerican-albumin aloittaa David Bowien vuonna 1977 Berliinissä nauhoittamien levyjen (Low ja Heroes) äänimaailmoja muistuttava Europa-instrumentaali ja Here's Looking At You puolestaan huvittelee vanhan jazzin ja swingin keinoin. Albumin singlelohkaisut olivat lämpimänä reggaena keinunut versio The Paragonsin The Tide Is High -kappaleesta sekä yksi ensimmäisistä valkoihoisten levyttämistä rap-biiseistä eli Chris Steinin ideoima Rapture. Levyn hienoin kappale on kuitenkin narratiivinen Angels On The Balcony – yksi kaikkien aikojen uljaimmista kertosäkeettömistä pop-lauluista.
Blondien muuten esimerkillisen diskografian häpeätahra on 1982 ilmestynyt, kolmen edellisen levyn tavoin Mike Chapmanin tuottama The Hunter. Levyn suunnittelun ja äänitysten aikoihin Blondieta repivät yhtyeen sisäiset riidat eikä kukaan jaksanut kiinnostua tärkeimmästä eli musiikista. Karibialaistunnelmissa seikkailut teema-albumi ei todellakaan ollut sitä, mitä Blondielta toivottiin. Levyn ilmestyessä Chris Stein oli jo sairastunut vakavaan ihosairauteen ja sitä seuranneen maailmankiertueen jälkeen Blondie hajosi. Uudelleenjulkaisujen bonusbiiseistä kiinnostavimpia ovat muun muassa Call Men ja Rapturen pitkät diskoversiot, kaksi Heart Of Glass -yritelmää ennen Mike Chapmanin palkkaamista sekä rehvakkaat livetulkinnat T. Rexin Get It Onista, Johnny Cashin Ring Of Firesta ja Bowien Heroesista. 

Lisää luettavaa