DAFT PUNK: Random Access Memories

DAFT PUNK
Random Access Memories
Daft Life Limited

Tärkein ensin: tämä levy ei sovi tosikoille. Sitä ei välttämättä myöskään kannata yrittää ymmärtää. Tai suhteuttaa lausuntoihin, joita Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo ovat levyä edeltäneen hypesyklin aikana suoltaneet. Se tie vie labyrinttiin, josta ei ole paluuta.

Keskellä nuorten, läppärinsä play-nappia painavien nuorten miesten invaasiota, Bangalter ja de Homem-Christo alkavat puhua musiikin ilmavuudesta ja julkaisevat jamilevyn

Jos nyt välttämättä haluaa tehdä kumpaakin, niin täytyy lähtökohdaksi ottaa Amerikka. Se soundi, jonka Daft Punk donkkasi sukkana valtavirtaan Homeworkilla, Discoverylla ja Human After Allilla (1997, 2001 ja 2005), löi itsensä isosti läpi Yhdysvalloissa. Vaikka tekno ja house aika pitkälle syntyivät uudella mantereella, se ei syttynyt konemusiikille 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, kun Euroopassa uskottiin superstar-dj -kultin olevan musiikin tulevaisuus.

Nyt kun amerikkalainen EDM on yksi uuden mantereen luotettavimpia rahasampoja ja aika iso osa siitä kuulostaa kymmenen vuoden takaiselta Daft Punkilta, ei Daft Punk voi enää kuulostaa samalta. Siksi, keskellä nuorten, läppärinsä play-nappia painavien nuorten miesten invaasiota, Bangalter ja de Homem-Christo alkavat puhua musiikin ilmavuudesta ja julkaisevat jamilevyn. Jos Chris Robinson Brotherhood soittaisi diskoa, se saattaisi kuulostaa tältä.

Kun maailma sai Daft Punkin kiinni, katsoo bändi menneisyyteen – ja menneisyydestäkin katseeseen vastaa Amerikka. Ehkä tätä alleviivatakseen bändi käyttää levyllä niin paljon pedalsteel-kitaraa. Yhteyttä omaan menneisyyteen vaalitaan vocoder-lauluissa ja yhteyttä eurooppalaiseen diskoon Giorgio Moroderin monologin ja Moogin kautta. Giorgio By Moroderin intro on yksi absurdin levyn absurdeimpia yksityiskohtia.

Muualla soivat tilutuskitarat ja ajoittain lähes solistisella otteella soitetut bassot sekä yllättävän viimeistelemättömillä soundeilla äänitetyt liverummut. Rytmisektiosovitukset yltyvät ajoittain revittelyksi. Diskoa väritetään fuusiojazz-sävyillä.

Tällä kertaa vierailevat laulajat ovat tärkeässä roolissa. He vastaavatkin levyn huippukohdista ja pahimmista notkahduksista. Lauluntekijä Paul Williamsin suoritus kappaleessa Touch on vakuuttavin ja muutenkin yliarvostetun Animal Collective -heppu Panda Bearin vierailu Doin’ It Rightissa vaivaannuttavin.

Minulle levyn suurin tähti on Daft Punk -kaksikon ohella Nile Rodgers, yksi kitarasankareistani. Hän ankkuroi tätä harvinaisen onnistunutta surrealistista sekoilua pettämättömällä tyylitajullaan.

Omalla tavallaan voisi ajatella, että Random Access Memories on Daft Punkille sama mitä Rattle And Hum oli U2:lle, mutta levynä huomattavasti parempi. Ranskalaiset robotit löysivät sen mitä etsivät.