DAFT PUNK: Discovery

Ennen Daft Punkin perustamista Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo soittivat mielikuvituksettomassa indieyhtyeessä nimeltä Darlin'. Nimensä The Beach Boys -kappaleesta napannutta ranskalaisbändiä kuvailtiin Melody Makerin arviosivuilla "typeriksi aloittelijoiksi." Siitä siis otsikko kaksikon seuraavalle projektille.
Daft Punkin tammikuussa 1997 ilmestynyt, Bangalterin makuuhuoneessa jossain Montmartren yläpuolella äänitetty Homework-albumi puhdisti pöydän ja varmuuden vuoksi vielä tallasi jalkoihinsa kaikki lattialle pudonneet dance-musiikin höyhensarjalaiset. Kaksikon likainen, rouhea ja jankuttava biitti veti tanssilattialle niin Motörhead-miehet kuin teknokuningattaret ja levy myikin maailmanlaajuisesti yli kaksi miljoonaa kappaletta.
Daft Punkin comeback-single eli Romanthony-kollaboraatio One More Time tuotti karvaan pettymyksen Eiffel 65 -tyyppisellä eurobiitillä ja se onkin laitettu fiksusti Discoveryn ensimmäiseksi raidaksi. Muutenkaan Bangalter ja de Homem-Christo eivät ole keksineet lisää likaa, rasvaa, rutinaa ja ryskettä, vaan Homeworkin ja Discoveryn ero tulee ilmi jo niiden kansikuvista.
Homeworkin kantta koristi farkkutakin hihaan ommeltava kangasmerkki, Discoveryn kannessa yhtyeen logo on muotoiltu elohopeasta. Madonnan Music ei ole ainoa levy, jonka perustana on ollut Bangalterin ja de Homem-Christon mestaroima filtterisoundi. Viimeisen parin vuoden aikana niin Cassius, Modjo, Superfunk kuin monet muutkin ovat koettaneet kuulostaa vuoden 1997 Daft Punkilta vaihtelevalla menestyksellä. Lähimmäksi on tainnut päästä Stardustin Music Sounds Better With You -single, ja kappas vaan, sen takana olikin Bangalter parin kaverinsa kanssa. Ei siis ole mikään ihme, että kaksikko loi Discoverya varten itselleen aivan uuden identiteetin pukeutumalla robottimaskeihin ja -hansikkaisiin. Albumin teemaksi he valitsivat roboteille tapahtuvat kokemukset. Hyvä, että kaikki eivät ota itseään liian vakavasti.
Kun Da Funk -single ilmestyi, se oli jotain oikeasti ällistyttävää ja ainutkertaista. One More Timessa ei ollut mitään sellaista. Myöskään Discoverylla Daft Punk ei onnistu lyömään ällikällä, vaan alentuu jopa verrattavaksi muihin artisteihin. Levyn kovin hittityrkky on Bangalterin vocoderin läpi laulama (ei niin huono idea, jolta saattaa kuulostaa) Digital Love, mutta sekään ei iske yhtä lujaa kuin Phoenixin United-albumin kaksi parasta soft rock-raitaa eli singlenäkin julkaistut Too Young ja If I Ever Feel Better, joihin se automaattisesti vertautuu. Ehkä parhaiten koko albumin materiaalista toimii ja originelleimmalta kuulostaa Crescendolls, jossa Sugarhill Gang -rytmittely on naitettu äärimmäiseen elektrobiittiin niin, että on mahdoton sanoa, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu.
One More Time, Digital Love ja Crescendolls edustavat kuitenkin vain pientä osaa Bangalterin ja de Homem-Christon visioista. Täysin synteettiset Eddie Van Halen -tiluttelut eivät tunnu enää toisella kerralla kovinkaan hauskalta idealta ja Something About Usin (ihan nätti AOR-balladi!) ympärillä Daft Punkin pointti katoaa kokonaan useamman biisin ajaksi. Superheroes, High Life, Voyager ja Short Circuit ovat kaikki kuin liian pitkiksi luiskahtaneita interludeja. Discoveryn toinen Romanthony-yhteistyön hedelmä eli Too Long laittaa robotteja nukkumaan kymmenen minuutin ajan.
Tällä kerralla Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo eivät määritä koko genreä uudelleen, kuten Homework teki. Discovery kuulostaa liian usein vuosikausia rakennetulta aivan uudenlaiselta avaruusalukselta, joka ei sittenkään suostu lähtemään lentoon.