Näistä yhtyeistä toinen on jälleen kerran uraansa lämmittelevä, kahdenkymmenen vuoden takaista teinihysteriaa muisteleva ikoni, toinen puolestaan nuori ja nälkäinen, toiseen levyynsä ehtinyt poikajoukko. Toisaalta tässä on malliesimerkki mestari ja kisälli -suhteesta, sillä Uniklubi jatkaa sitä romanttisen suomenkielisen glamrockin perinnettä, minkä Dingo silloisiin lapsiin istutti.
Dingon uudesta levystä on tavattoman vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. Musta leski -single on levyn parhaimmistoa, eikä sekään muuta kuin väsynyt Levoton Tuhkimo -versiointi. Erämaan enkeli ja Ikoni ovat ihan tarttuvaa iskelmäpoppia, mutta nekin vesittyvät koko levyä leimaavalla muovisella ja tyylitajuttomalla tuotannolla.
Purppuraa on kieltämättä kiehtova albumi, sillä se kuulostaa samaan aikaan äärimmäisen Dingolta, mutta siitä kuitenkin puuttuu kaikki se jännitys ja kiihko, minkä vuoksi Kerjäläisten valtakuntaan yhä mielellään palaa. Eihän Dingon tietenkään tarvitsisi enää kuulostaa samalta kuin maineensa päivinä, mutta sitä yhtye kovasti yrittää. Vähemmän noloa olisi tehdä rehellisesti iskelmää, mitä Eve parilla omalla laulullaan tekeekin, kuin epätoivoisesti roikkua menneessä.
Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin ne tekstit! ”Elämä on kuin suklaaboksi, koskaan ei tiedä mitä sieltä saa”, Nipa runoilee Hän on in -herkistelyssä. Kunpa se edes jossain määrin olisi pätenyt tähän levyyn.
Entäs oppipojat sitten? Herranen aika, kuinka nälkäiseltä, energiseltä ja suorastaan vaaralliselta Uniklubi Dingon jälkeen kuulostaa. Jo pelkkä tuotanto on aivan toista luokkaa. Sovituksissa on yllätyksiä ja yksityiskohdat hiottu viimeisen päälle stemmoja myöten. Kitarat möyryävät, riffit iskevät perille ja kaikesta välittyy vastustamaton tekemisen into. Lisäksi Jussi laulaa komeasti ja mukavan raa’asti. Biisimateriaalikin yllättää, sillä levyllä on muutamia hienoja sävellyksiä. Upeasti onnistunut Huomenna leijailee suorastaan majesteettisena. Haudattu riffittelee Niskalaukauksen tapaan ja vetää kertosäkeessä esiin mainion melodian. Kaksi kuvaa puolestaan tempoo hidastelun ja jyräyksen väliä kuin ilmeinen esikuvansa Apulanta.
Mitä enemmän Dingo häipyy mielestä, sitä selvemmäksi käy Uniklubin tehon suhteellisuus. Sävellyksiin ei ole riittänyt ideoita läheskään koko levyn mittaan ja soundimaailmakin käy prosessoidussa jykevyydessään puuduttavaksi. Monin paikoin levy etenee ainoastaan teinityttöjen joukossa tehokkaaksi todetun estetiikan voimin, jossa sanoitusten kohtalokas romantiikka näyttelee merkittävää osaa.
Uniklubi häviää nykyiselle Dingolle vain yhdessä asiassa. Uniklubia ei voi persoonalliseksi kutsua hyvällä tahdollakaan, mutta Dingon soundista ei voi erehtyä – hyvässä ja pahassa.