Retrohenkisten nuorten naisten esiinmarssi jatkuu jatkumistaan ja soul on uusi musta. Amy Winehouse räjäytti pankin ja samalla lähes itsensä, Adele pyristelee perässä. Suurella yleisöllä on jopa varaa jättää huomioimatta hieman popimmat retroilijat, kuten viime vuonna kiinnostavan levyn julkaissut Candie Payne.
Kuluvan vuoden kovimmat odotukset on ladattu walesilaisen Duffyn harteille. Kyseessä ei kuitenkaan ole tuottoisimman ohikiitävän junan kyytiin hyppääminen. Duffyn uraa on kypsytelty kaikessa rauhassa jo muutaman vuoden ajan, siitä lähtien kun neidon demonauha päätyi Rough Trade -yhtiön Jeannette Leen käsiin. Tämä ryhtyi Duffyn manageriksi ja ohjasi hänet tekemään yhteistyötä entisen Suede-kitaristin Bernard Butlerin kanssa.
Bernard Butler onkin oiva valinta. Mies on osoittanut hallitsevansa dramaattisten, motownia henkivien kappaleiden kirjoittamisen ja tuottamisen McAlmont & Butler -julkaisuillaan. Duon toinen jäsen, upealla soul-äänellä laulava David McAlmont, vierailee Rockferry-levyllä laulamassa taustoja kahteen kappaleeseen. Näistä varsinkin Serious istuisi miesten yhteislevyille kuin maila Arto Javanaisen käteen.
Neljä kappaletta säveltäneen ja tuottaneen Butlerin lisäksi levyn taustajoukoista löytyy varsin isoja ammattihittimaakareita, kuten Jimmy Hogarth. Hänen meriittilistallaan on yhteistyötä muun muassa sellaisten suuria myyntilukuja takoneiden nimien kuin James Bluntin ja Holly Valancen kanssa.
Kukaan tuskin kehtaa lähteä väittämään, että Duffy ei olisi lahjakas ja komeaääninen neito. Rockferryä kuunnellessa huomaa kuitenkin miettivänsä, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Palapelin palaset ovat olemassa, mutta niistä muodostuva kuva on kovin valju.
Ongelma on materiaalin tasapaksuus, varsinkin tekstit ovat varsin yllätyksettömiä. Lopputulosta ei paranna se, että Duffy yrittää vääntää jokaisesta sanasta irti viimeisenkin tunteen rippeen ja sortuu kiusalliseen ylilaulamiseen. Lopputulos on kaikkea muuta kuin sielukas. Nykyisten r’n’b-laulajien helmasynti, loputon vokaaliakrobatia, vaivaa tätäkin levyä. Parhaat hetket, kuten kiireetön nimikappale ja onnistunut motownpastissi Warwick Avenue toimivat kuitenkin ihan mallikkaasti.
Levyn lopetusraita Distant Dreamer on vänkä. Spectoriaanisen ison soundin kannatteleman kappaleen loputtua ja musiikin hiljennyttyä kuuntelija huomaa lauleskelevansa R. Kellyn reilun kymmenen vuoden takaista I Believe I Can Fly -hittiä.
Kun albumin musiikillinen puoli on tarkkaan mietittyä retroilua, olisi ajatuksen voinut viedä loppuun asti kansitaidetta myöten. Näyttävän mustavalkoisen valokuvan päälle artistin ja levyn nimeä kirjoitettaessa olisi voinut miettiä hieman tarkemmin minkälaista fonttia käytetään. Nyt lopputulos tökkii silmään kipeästi, vaikka ei ihan Poko Rekordsin julkaisuja mieleen tuokaan.
Rockferryn olisi toivonut koskettavan myös musiikillisesti. Soulistahan tässä piti olla kyse.