Back To The Frontin piti alunperin olla Entombedin kymmenes täyspitkä, mutta käsittämättömän tavaramerkkispedeilyn seurauksena se onkin nyt Entombed A.D. -nimisen yhtyeen debyytti.
Tuulihan Entombedissa on käynyt aiemminkin. Ex-jäseniä on kertynyt kymmenkunta, eikä Left Hand Pathin (1990) nelihenkisestä alkuperäiskokoonpanostakaan ole jäljellä kuin yksi mies.
Entombed (A.D.) on nyt siis selvinnyt enemmän tai vähemmän puhtain paperein niin Nicke Anderssonin, Uffe Cederlundin kuin Alex Hellidinkin lähdöstä. Clandestinen (1991) se puolestaan teki ilman nyt ainoana perustajajäsenenä vaikuttavaa L-G Petrovia.
Merkittävistäkin kokoonpanomuutoksista huolimatta Entombed on aina kuulostanut Entombedilta, soitti se sitten deathmetalia, rokkia tai − kuten useimmiten − jotain siltä väliltä. To Ride, Shoot Straight And Speak The Truth (1997) oli aikanaan olevinaan suurikin järkytys, vaikka siinä yhtyeen identiteetti jälkeenpäin ajateltuna lopullisesti kiteytyikin.
Sitä, että Back To The Front ilmestyy seitsemän vuotta edellisen levyn (Serpent Saints, 2007) jälkeen, ei oikein voi selittää mahdollisilla sisäisillä ristiriidoilla. Jo Infernolta (2003) kuuli, että ideat alkavat olla vähissä. Rentous on onneksi tauon myötä palannut. Uusi levy on edeltäjiään suoraviivaisempi ja ennen kaikkea selkeämpi kokonaisuus.
Teemoiltaan sotaisa ja lähes vakavamielinen Back To The Front rakentuu yksinkertaisten ja toimivien riffien varaan. Muhjuiset soundit muistuttavat 90-luvusta, mutta eivät menneisyyden haamut silti liiaksi häiritse. Paria rikkonaisempaa kappaletta lukuun ottamatta katse on sopivasti sekä taakse- että eteenpäin.
Kaikkiaan keskitempoiseen deathmetaliin kallistuneen Entombed A.D.:n esikoislevytys on niin hyvää perustasoa kuin perustaso voi parhaimmillaan olla. Jos Slayeria lainaava Digitus Medius on lähinnä sitä varsinaista hittiä, on levyn päättävä Soldier Of No Fortune aidosti mielenkiintoisin Entombed-kappale sitten When In Sodomin. Löytyypä siitä täkynä yksi Crawl-viittauskin.
