Genesiksen progekauden puolesta liputtavien kannalta kaikki olennainen löytyy nämä uudelleenjulkaisut niputtavan Genesis 1983–1998 -boksin otsikosta. Siis tuon bändin nimen ja noiden vuosien asettamisesta vierekkäin. Jos ei ihan ”Suurimmat ruotsalaiset sotasankarit”-vitsin tasolla olla, ei siitä kovin kaukanakaan.
Uutta alkua alleviivaavasti nimetty Genesis oli se vuoden 1983 albumi, jolla laulajaksi rumpujen takaa hivuttautunut Phil Collins, kosketinsoittaja Tony Banks sekä kitaraa ja bassoa yhtä hyvin soittava Mike Rutherford karistivat progen pölyt niskastaan. Mutta eivät vain nahanluonnin ilosta, vaan siksi että estetiikan taju oli muuttunut. Eikä yhtään hullumpaan suuntaan, kuten ahdistava Mama ja molemmat jylhät Home By The Seat todistavat.
Kolmen vuoden päästä ilmestynyt Invisible Touch viittaili menneeseen enää Dominon myötä. Ääni kellossa kaikui nimibiisin, Tonight Tonight Tonightin ja Land Of Confusionin tahtiin. Yhtäkkiä Genesis oli maailmanlaajuisia hittejä suoltava popbändi.
Minua tämä ei hetkauttanut, sillä vuonna 1986 tuli kulutettua aikaa Master Of Puppetsin viitekehyksessä. Eikä Invisible Touch vieläkään vaikutusta tee, vaikka toki on tiedossa, että pitkälti sen luoman ”toisen yleisön” tuoman liikevaihdon ansiosta yhtye yhä stadioneja kiertää.
Tauon ja soolohankkeiden jälkeen tehty, loppuvuodesta 1991 julkaistu We Can’t Dance tuli aikoinaan arvosteltua näillä sivuilla muun muassa seuraavin sanoin: ”Miehet sanovat saavansa tarpeekseen tietokoneen ääressä istumisesta omia soolojuttujaan sävellellessään, ja Genesis on se tilanne, jossa on mahdollista muuttua jälleen ihka oikeaksi bändiksi ja ottaa lapsekas ilo irti yhteissoitosta (…) Kun We Can’t Dancea sovitetaan Genesiksen tuotantoon voidaan helposti todeta, että kumpaakaan ääripäätä ei olla kovin lähellä (…) Perspektiiviä tulee ajan myötä lisää, mutta ensivaikutelma levystä oli hyvä ja kyllä We Can’t Dancea aivan kivuitta kuunteleekin.”
Näiden näytteiden tai koko arvionkaan osalta ei historiaa tarvitse kirjoittaa uudestaan. Kritiikki tuntuu oikealta vielä 15 vuoden jälkeen.
Syksyn 1997 Calling All Stationsista ei löydy edelleenkään oikein mitään hyvää sanottavaa. Banks ja Rutherford olivat Collinsin korvanneen Ray Wilsonin seurassa tuuliajolla, ja koko Genesis-nimen käyttö arveluttavaa.
Levyjen yksittäisversioiden höysteenä tulee bonus-dvd. Ja kuten keväällä julkaistussa Genesis 1976–1982 -laatikossa, on tässäkin boksissa mukana vielä kaksi bonusdevaria.
