HERBIE HANCOCK: Future2Future

Arvio julkaistu Soundissa 12/2001.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Erilaisten koskettimien takana viihtyvän Herbie Hancockin ura on ollut koukeroinen, mutta säväyttäväksi biisinikkariksi tai liideriksi erinomainen rivimies ei ole koskaan kasvanut.

Arvio

HERBIE HANCOCK
Future2Future
Columbia

Erilaisten koskettimien takana viihtyvän Herbie Hancockin ura on ollut koukeroinen, mutta säväyttäväksi biisinikkariksi tai liideriksi erinomainen rivimies ei ole koskaan kasvanut. Ei, vaikka kuuluu siihen 30 vuotta sitten Miles Davisin laboratoriosta maailmalle ampaisseiden jazzrokkareiden ja -funkkareiden katraaseen, joiden levyt ovat aina jonkinasteisia tapauksia.
70-luvun alussa groovannutta Headhuntersiakin suuremman sukseen Hancock sai osakseen aloittaessaan 1983 yhteistyön tuolloin melko tuntemattoman basisti/tuottaja Bill Laswellin kanssa. Future Shock -nimisen vocoder-ilotulituksen ja musavideorenessanssin sydämeen iskeneen Rockit-sinkun myötä Herbie oli yhtäkkiä trendikkäämpi kuin koskaan. Yrittävätkö Hancock (61) ja Laswell (46) nyt uusia reseptiä Rob Swiftin, A Guy Called Geraldin ja Carl Craigin avulla? Kyllä ja ei. Kuten jo Issey Miyake -anorakki kannessa lupaa, nahanluontia on ilmassa. Mutta tulokset ovat kaksijakoisia: Herbie on paikoin upeassa vedossa (Black Gravity, Ionosphere), toisaalla statistina omalla levyllään (Kebero Part II).
Kuten fonisti Wayne Shorterin kanssa 1997 tehty 1+1 todistaa on mies onnistunut viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana parhaiten riisutun akustisessa ympäristössä. Niinpä tämänkin levyn kirkkaimmat kruunut ovat kollaasien jälkeen kuultavat ajattoman ilmavat Alphabeta ja Virtual Hornets, joiden moottorina toimii fantastinen rumpalilegenda Jack DeJohnette.
Herbie Hancockin vastikään vihille viemä Ejigayehu "Gigi" Shibabaw (27) kalastelee samoilla vesillä kuin Zap Mamaa johtava Marie Daulne: Äiti Afrikan vokaaliperintöä yhdistellään länsimaiseen poppiin pääosin hyvällä osumatarkkuudella. Gigin debyytistä on maailmalla pidetty kovaa melua, osin siitä syystä että tuottajan ominaisuudessa toiminut Bill Laswell kutsui studioon Pharoah Sandersin, Wayne Shorterin sekä Herbie Hancockin kaltaisia taitajia, osin siksi että levyn on kustantanut Chris Blackwellin omistama Palm Pictures.
Aihetta nosteeseen myös löytyy, kiitos pääosin Gigin hienon ilmaisun, kadehdittavan vaistonvaraisesti operoivan Laswellin, taas kerran nerokkaita puhallinsovituksia tehneen Henry Threadgillin sekä tämän Make A Move -bändistä tutun haitaristi Tony Cedrasin. Satojen ohjaamiensa hankkeiden suomalla rutiinilla Laswell osaa tukea Gigin biisejä monipuolisesti, ja niin taustat liikkuvat spirituaalisesta ambienssista maisemiin, jotka nostavat mieleen Paul Simonin tekemät maailmanmusan ja lauluntekijäperinteen uraauurtavan universaalit ristikytkennät. Vaikka tuotanto toisinaan uhkaakin käydä raskaaksi, jopa turhan taiteelliseksi, paistaa albumin kirkkaimpana aurinkona itse biisinsä tekevän Gigin ääni. 

Lisää luettavaa