Itäväylässä oli alusta asti vahvasti läsnä vaara taantua yksijalkaiseksi, ironiassa uitetuksi postmoderniksi vitsiksi. Sen ensimmäinen levy perustui pitkälti erään väärinymmärretyn ja moni-ilmeisen orkesterin tuotannon latistamiseen samalta pohjalta kuin vanhat monofoniset Nokiat olivat jo vuosia tehneet. Onneksi orkesteri luopui dogmasta tätä toista levyä varten.
Tönkkösuolatun boogieirvailun sijaan uusi levy alkaa 70-luvun elektronisen krautin tunnelmissa. Ja hienosti alkaakin. Hyperborea vie tutuille poluille ja jyräykseen. Hyperborea on muuten muinaisten kreikkalaisten myyttinen pohjoinen, sukua yhtä myyttiselle pohjolalle, jonne syntyminen on lottovoitto.
… ja Future Representation vievät levyä modernimpaan suuntaan, mutta jälkimmäinen lisää keitokseen bluesriffittelyä. Children Of Tomorrow toimii konseptina moitteettomasti, mutta huonot kitarasoundit syövät hypnoottisuutta aika pahasti. Ne haiskahtavat linjaäänityksille. Omaksi suosikiksi nousee laahaavan eeppinen Good Men Goin’ Down.
1970-luvulta riittää hyvää pöllittävää ja uusiokäytettävää kitaristeille vaikka sadaksi vuodeksi. Lainat ovat mielenkiintoisempaa kuunneltavaa silloin, kun retroilun sijaan riffittely siirretään uuteen kontekstiin. Levyn kaksi heikointa biisiä ovat ne, jotka kuulostavat eniten vanhalta Itäväylältä. Irtiotot antavat odottaa tulevaisuudelta mahtavuutta.