Sen kummempaan diagnoosiin näiden levyjen takaisista syistä ei varmastikaan kannata ryhtyä. Kahdella keski-ikäistyvällä rocktähdellä on vain ollut liikaa vapaa-aikaa ja mitä muutakaan silloin voi tehdä kuin ”vähän äänitellä näitä mun juttuja”.
Yleisen ymmärryksen mukaan soololevyjen pitäisi sisältää sellaista materiaalia, mitä on mahdoton toteuttaa yhtyeen nimissä. Niiltä on tapana toivoa, että ne esittelisivät tekijästään uusia puolia tai ainakin laajentaisivat taiteilijakuvaa. Luulisi artistille itselleenkin olevan antoisampaa tehdä jotain muuta kuin sitä samaa, mitä on vuosikaudet touhuttu bändikaverien kanssa.
Soololevyillä tulisi kaiketi olla kysymys täydellistä itsensä ilmaisemisen vapaudesta. James Dean Bradfield tuntuu ymmärtäneen sen kovin kehnosti, sillä hänen levynsä jokaisen kappaleen voisi kuvitella myös Manic Street Preachersin esittämäksi. Voi tietenkin olla niinkin, että hänellä ei ole juuri mitään lisättävää siihen, mitä on jo tehty yhtyeen menestyksekkäällä ja musiikillisesti vaihtelevalla uralla. Itse asiassa se on jopa luultavaa.
Thom Yorken oma levy sen sijaan tekee rohkeasti pesäeroa ilmeisimpään Radiohead-muotokieleen. Vielä kun studio- ja keikkauutiset kertovat yhtyeen paluusta peräti The Bends -albumista (1995) muistuttavan kitararockin suuntaan, niin The Eraserin voi halutessaan nähdä vähän kitkeränä kommenttina bändin rockin soittamisesta tykkäävien jäsenten suuntaan. Levyä ei voi erehtyä luulemaan viisimiehisen rockyhtyeen tekemäksi oli kyseessä kuinka kokeellinen ryhmä tahansa.
Jos sekä The Great Western- että The Eraser -levyt vaikuttavat ahkerien artistien puhdetöiltä, niin silkaksi välityöksi niistä osoittautuu vain ensimmäinen. Esittelysingleksi valittu That’s No Way To Tell A Lie on napakka pophitti ja James Dean Bradfieldin miehekästä mutta herkkää ääntä on aina kiva kuunnella. Muutoin levyä leimaa mukava mitäänsanomattomuus – sekä musiikin että tekstien puolesta.
James Dean Bradfieldin laiskasti tuotetusta rockista paistaa läpi rakkaus 60-luvun tyttöbändeihin ja saman aikakauden suosittuihin poplevyihin. Kipakkaa kitarointia, antaumuksellista rock-laulua tai yleensäkään mitään rajua ei The Great Western -albumilla tule vastaan. Tietenkin Nicky Wire on bändin punkkari, mutta kummallisen pidättelevältä Bradfield omalla levyllään kuulostaa. Ei tätä oikein uskalla suositella kuin niille, jotka pitävät So Why So Sad -singleä yhtenä Manic Street Preachersin parhaista.
Kappaleiden introjen ja lopukkeiden perusteella voi veikata, että Bradfield on tätä levyä tehdessään kuunnellut viime vuonna ilmestynyttä One Kiss Can Lead To Another – Girl Group Sounds -boksia. Thom Yorken studiodieetiksi haluan veikata Warp-levyjen ohella Björkin Vespertine-albumia (2001), jonka kanssa The Eraserin elektroakustisella sielukkuudella on paljon yhteistä.
Laptopilla tehty musiikki ei todellakaan kuulosta parhaalta tietokoneelta kuunneltuna. Se kuulostaa usein vain ritinältä ja rutinalta. Siitä katoaa syvyysvaikutelma, joka esimerkiksi The Eraserin virratessa kuulokkeista on huima.
Thom Yorken tutun äänen ja ohjelmoitujen taustojen lisäksi ei levyllä paljon muuta kuulla. Vaimennettu piano ja käsitelty kitara piipahtavat toisinaan vieraisilla ja sähköbassokin taitaa tukevoittaa paria biisiä, mutta soundin keskiö on toisaalla. Tällä kertaa ”oikeat” soittimet koristavat marginaaleja.
The Eraser -levyn kappaleet ovat kavalia, johdonmukaisia ja hienoja. Niistä esimerkiksi nimibiisi, Black Swan sekä And It Rained All Night olisivat huippuhetkiä millä tahansa OK Computerin (1997) jälkeisellä Radiohead-levyllä. Tällaisen materiaalin julkaisematta jättäminen olisi ollut järkyttävä virhe.
Sekä James Dean Bradfieldin että Thom Yorken ääni merkitsee aina julkaistun musiikin vahvasti. Tällä kertaa merkityksellistä musiikkia heistä on onnistunut tekemään vain toinen. Paikoin meditatiivinen ja toisin paikoin myrkyllinen The Eraser on parhaassa luomisvireessä olevan mestarismiehen huikea näyttö.
