THE JAYHAWKS: Mockingbird Time

THE JAYHAWKS
Mockingbird Time
Rounder

The Jayhawksin ura nousuineen ja laskuineen, tarinan päähenkilöiden kokemine kolhuineen ja lukuisine ”melkein läpimurtoineen” muodostaa eräänlaisen prototyypin kulttiyhtyeen kehityskertomuksesta. Minneapolisin viriileistä vaihtoehtoympyröistä ponnistanut yhtye kävi uransa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana läpi klassisen kaavan. Laulaja-lauluntekijäkaksikko Gary Lourisin ja Mark Olsonin kappaleiden ja komeasti  rouhineen yhtyesoinnin voimalla The Jayhawks  nousi paikallissarjasta isojen poikien liigaan tai pikemminkin sen kynnykselle.

1990-luvun alussa ilmestyneet albumit Hollywood Town Hall ja Tomorrow The Green Grass tekivät The Jayhawksista kriitikkojen ylistämän ja fanaattisen diggarikunnan palvoman nimen, jolle povattiin suurta tulevaisuutta ja valtavirran suosiota Tom Pettyn tapaan. Sitä ei koskaan tullut. Läpimurron kynnyksellä Olson jättäytyi remmistä henkilökohtaisista syistä. Louris jatkoi kelkan vetämistä ja kipinän hehkuttamista. Massiiviseksi paisuneen americana-aallon tienraivaaja ja esikuvayhtye pysyi uskollisen fanijoukon ja amerikkalaisen perinnerockin ongelmakäyttäjien ikisuosikkina.

Mockingbird Time -albumin lähtöasetelmiin kiteytyy The Jayhawksin koko elinkaaren kahtiajakoisuus. Gary Louris on lausunut levyn saatesanoina, että tästä oli tarkoitus koota yhtyeen paras albumi. Yli viidentoista vuoden tauon jälkeen Louris ja Mark Olson ovat yhdessä tehneet levyn laulut ja tulkitsevat ne eli vanha The Jayhawks on täällä taas. Orkesterille sydämensä menettänyt  uskovien armeija odottaa yksin tämän tiedon kuultuaan levyä kädet täristen. Huomattavasti suurempi perusrockyleisö tuskin kohottaa kulmakarvojaan tai huomaa mitään tapahtuneen. Molempien leirien suhtautuminen on täysin ymmärrettävää.

Mockinbird Time on yhdellä kertaa sekä vakuuttava että hieman ikävystyttävä levy. Soittoruokaloissa täysinpalvelleet laulumiehet Louris ja Olson antavat persoonallisten lauluääntensä sulautua yhteen juuri niin kuin he parhaiten osaavat. Komeasti helisevistä kitaroista putoilee folkin ja countryn sekaista rockia, jonka solurakenne yhdistää 1960-luvun brittiopit Amerikan muhevaan multaan. The Jayhawksin perussörsseli oli kaksikymmentä vuotta sitten tavattoman raikasta ja jopa radikaalia kuultavaa tuolloin melukitaroiden diktatuu­rissa elänneen vaihtoehtorockin keskellä. Neil Youngin, The Byrdsin ja Gram Parsonsin nimet eivät todellakaan olleet kaikkien huulilla.

1970-luvun lopussa pöhöönsä tukehtuneen countryrock-genren uuden, rosoisemman reinkarnaation esiinnousu oli merkittävä trendi ja The Jayhawks edusti virtausta parhaimmillaan. Nyt täsmälleen samoista aineksista keitetty soppa ei maistu lainkaan yhtä tuoreelta. Lauluntekijäkaksikon vaikutteet puskevat läpi voimalla ja levyn sävelmissä on paikoin turhan vahvaa pastissinmakua. Sinänsä viehättävästi helisevä Little Arrows -kappale toimikoon esimerkkinä. Usvaiset hämymollisoinnut vievät ajatukset vauhdilla Youngin, Crosbyn ja kumppaneiden sylttytehtaalle. Yksinäisestä kojootista ja joen rannalla istuskelusta kertovat tekstit alkavat jo kuumottaa lievästi. Jos joku taitava parodianikkari ha­luaisi vinoilla tämän perinteen kliseillä, tässä olisi kaikki rakennuspalikat moiseen puuhaan.

Vahvan ammattitaidon ja helposti ennakoitavaa musiikkia tuottavan sovinnaisuuden yhdistelmä tekee The Jayhawksin paluulevystä itse asiassa hyvin tyypillisen veteraaniyhtyeen julkaisun. The Beatles -pohjaisesta mediumlallatuksesta käynnistyvä laulutusina on moitteeton ja kertoo jokaisella solullaan, että tässä soittaa asiansa osaava yhtye. Roihuavaa inspiraatiota tai musiikin tekemisen pakkoa tyylipuhtaasta luomurocksikermästä on kuitenkin mahdoton kuulla. Missään tapauksessa Mockingbird Time ei ole The Jayhawksin paras levy, lopullinen puheenvuoro tai suositeltavin ensihankinta yhtyeestä vasta kiinnostuvalle.

The Jayhawksin vankkumattomassa yllätyksettömyydessä on juurimusiikin olemukseen kuuluvaa turvallisuuden ja kotoisuuden tuntua. Halutessaan orkesteri voi seurata esikuviaan ja jatkaa keskitempoisten perusasioiden pyörittämistä hamaan hautaan asti. Tie jatkuu äärettömiin, mikään ei muutu ja  kaikki on hyvin.