KEMIALLISET YSTÄVÄT: Kemialliset ystävät

KEMIALLISET YSTÄVÄT
Kemialliset ystävät
Fonal

Pekka Laine pani Kellari juniversumi -arviossaan (5/2002) merkille, että Kemialliset Ystävät "operoi hankalalla ja haastavalla alueella": mieltäylentävän ja itsetarkoituksellisen taiteilun välinen ero on joskus hiuksenhieno. Vaikka väitteen allekirjoittaisikin, tällainen eronteko on viime kädessä turha.

Ensimmäinen askel Kemiallisten Ystävien musiikista nauttimiseen on perinteikkäiden kahtiajakojen tietoinen hylkääminen. Askeleen ottaessaan huomaa, että Kemialliset Ystävät on paikoin häikäisevän alkuvoimainen kudelma konemaisia rytmejä, nauhaluuppeja ja kodittomina vaeltavia melodioita.

Syy siihen, että Kemialliset Ystävät voi häikäisyn sijaan ahdistaa, on yksinkertainen: se sanoutuu aika ajoin irti rakenteesta ja referenssistä musiikkia selittävinä tekijöinä. Herää perustavanlaatuisena näyttäytyvä kysymys, mitä musiikki tai kappale ylipäätään ovat. Jan Anderzén ei halua siihen vastata, ja hänellä ovat valloittava suhina, pulputus, naksutus ja kaiku puolellaan.

Huomattavinta kuitenkin on, että Kemialliset Ystävät nojaa sittenkin tekijöihin, jotka yhdistävät kaikkea populaarimusiikkia. Äänenvärin, pulssin, harmonian ja rakenteen koettelu kuulostaa harvoin yhtä kutsuvalta. Kysymys musiikista ei koskekaan viime kädessä ääntä, vaan kuulijaa.