Psykedeelinen on termi, joka usein yhdistetään siihen että trumpettilahkeinen hippiretkue polkee wahwah- ja delay-pedaaleja kitararokatessaan kännissä/pilvessä. Sellainen musiikki voi tietenkin olla hienoa, mutta useimmiten kyse on mieluummin tajuntaa supistavasta kuin laajentavasta äänimaisemasta.
Jan Anderzénin johtama Kemialliset Ystävät sen sijaan tuntuu taivuttavan kuulijan tajuntaa aidosti uusille alueille. Alas rattoisaa virtaa on hämäävän helposti lähestyttävää, kaunista instrumentaalimusiikkia, jonka melodiat, rytmit ja rakenteet lähestyvät paikoin niin sanottua normaalia popmusiikkia. Sokerikuorrutteen alta löytyy kuitenkin puhdasta LSD:tä.
Jossain elektronisen krautrockin, modernin klassisen, 80-lukulaisen videopelimusiikin ja himmeimmän hiphopin laitamilla haahuilevan levyn tuotantoarvot ovat aidosti psykedeelisiä. Piippaus, vinku, nakse, suhina, jollotus, kilahdukset, töräykset ja välillä perinteisemmät soitinäänet muodostavat alati määritelmiä pakoon venkoilevan sienirihmaston, jonka kuuntelu on miellyttävää ja innostavaa. Todennäköisesti täysin digitaalisista valmistusmenetelmistään huolimatta albumi kuulostaa totaalisen luonnolliselta.