Olen kuullut The Latebirdsiä kahdesti konsertissa. Esiintyminen Patti Smithin kakkosbändinä sai ihailemaan lähinnä yhtyeen suhdetoimintataitoja. Viimekeväinen keikka Ian Hunterin lämppärinä toi orkesterin ansiot paremmin esiin, mutta ei innostanut varauksettomasti. Vaikutteet Neil Youngista Tom Pettyn kautta Wilcoon olivat siististi kohdallaan, mutta bändi jäi osiensa summaa pienemmäksi. Näyttöhaluja ja ulkoa opeteltua tahtotilaa riitti kuin HIFKin ja Jokerien matsissa, mutta tapahtumassa haiskahti runkosarjamatsin väkinäisyys.
En ala arvailla, viihdynkö bändin keikoilla vastakaan, mutta tämä levy kuulostaa pahuksen mukavalta. Ei sitä voi erityisen persoonalliseksi kehua, mutta herkkä ja melodinen americana hengittää luonnollisen oloisesti. Jopa hetkittäin kiihkeiksi käyvät tunnelmat menevät täydestä. Olisiko Rick Rubinin assistenttina meritoitunut tuottaja Jim Scott pakottanut kunnianhimoisen bändin rentoutumaan, unohtamaan itsensä ja maailman, joka on vielä valloittamatta?
Varsinainen albumi äänitettiin Kaliforniassa, mutta bonus-ep Woodstock Sessions nostaa lopulta arvosanan hyvästä erinomaiseen. Levon Helmin latostudiossa ikuistetut viisi laulua henkivät lämpöä kuin parempikin avotakkatuli. Kakkoslevyllä on bändin pojista mukana vain nokkamies Markus Nordenstreng. Olli Haavisto hivelee pedal steeliä. Studion isäntä käväisee rumpujen takana ja Kris Kristofferson mörahtelee laulumikkiin. Suhdetoiminta ja musiikki tukevat toisiaan tasapuolisesti.