Lasse Kurki ottaa aineksia 1960-luvun merseybeatista, 1990-luvun voimapopista ja vaikka mistä, sekoittaa bändikavereineen kaiken yhteen lemo-naat–t-orissaan ja julkaisee jo viidennen levyn.
Ei täydellisyyttä voi vieläkään löytyä, mutta kiinnostavia ja nautittavia tuokioita kyllä. At The Presence Of Great Beauty on varsinkin sävellysten puolesta erittäin laadukasta työtä.
Esimerkiksi Guardian Marian A-osa on täydellistä melodista popmusiikkia. Olisipa seuraava osakin samaa tasoa, niin kyseessä voisi olla ikivihreä jo syntyessään. Sama koskee Neverfallia ja monia muita tasokkaita raitoja: kolmannes biisistä voi olla hykerryttävän täydellinen, muut saman laulun osat varsin tavanomaisia.
Sanoituksissa riittää haikeaa romantiikkaa ja pakahduttavaa pateettisuutta kuten ennenkin. Synkeimmillään levy flirttailee kuolema-ajatuksilla siinä missä suosioltaan suuremmat ja ehkä joiltakin osin yksiulotteisemmat maailmalla soivat suomalaislevyt. Sovituksissa onnistutaan paljossa, ja monet tulevat niihin jälleen ihastumaan. En silti ole ihan varma, auttavatko juuri nämä versiot hienojen sävellysten esilletuloa parhaalla mahdollisella tavalla.
Mistä moinen voisi johtua, kun soitto on kuitenkin hyvää, sointi miellyttävä ja sovituksellisia koukkuja riittää? Ehkä hetkittäisestä päämäärättömyyden tunnusta.
On hienoa kuulla heliseviä ja pistäviä kitaroita, monipuolisia kosketin-osuuksia ja jousia, mutta kaiken tämän kuuluessa itse biisi tuntuu joskus jäävän taka-alalle, samoin Kurjen laulu. Joskus helposti sulavien ainesten demokratia tuottaa vain miellyttävää taustamusiikkia, vaikka ainesta olisi huomattavasti enempään.
Sibelius-viulukilvan historian ainoa suomalaisvoittaja Pekka Kuusisto syventää seikkailujaan populaarimusiikissa ja vastaa levyn jousisovituksista sekä niiden soitosta. Perinteisen satsin (esimerkkinä levyn alku) lisäksi Kuusisto tuntuu käyttävän vanhan mestarin Einojuhani Rautavaaran tuttua konstia, jossa melodialinja ”rikotaan” toisella linjalla, joka on periaatteessa dissonoiva, mutta joka lopulta vain rehevöittää harmoniamaailmaa. Tästä kuullaan esimerkki Will I Ever Find Out -raidan alussa.
Samaa ilmeisen rikkomista on paikoin Lemonatorin omissakin sovituksissa. Ei kai muuten voi selittää esimerkiksi muuten niin fantastisesti toteutetun Guardian Marian puhallinsoolon alla kuuluvaa kömpelömpää menoa.
Lemonator soittaa pääosin hyvin ilmavasti ja sävykkäästi. Matkalla kohti täydellistä poplevyä ei tarvita yhtään tätä parempia sävellyksiä, mutta toteutuspuolella ehkä vieläkin enemmän karismaa ja napakkuutta.