Usean vuoden hiljaiselo enteili Lemonatorille jo lopun alkua, mutta jostain kalenterin reunasta kiireiset miekkoset saivat rutistettua sen verran aikaa, että uusi levy näki lopulta päivänvalon. Kun Lemojen pitkää uraa katsellaan taaksepäin, voidaan surutta todeta, että Shake, Shake, Shake on bändin paluu duurivoittoiseen ja varsin löysäranteiseen musisointiin. Enää viitekehyksenä ei tosin ole Teenage Fanclubin ja Posiesin henkinen säröily, vaan tiukasti 1960-lukuisiin harmonioihin perustuva kitarapop. Pitkä on myös suhteeni bändiin, sillä muistan hyvin vielä Semifinalin ajat, jolloin Lemojen keikalle pääsi keltaisessa paidassa puoleen hintaan ja pöydissä oli tarjolla teemaan sopivia sitruunakarkkeja.
Lasse Kurjen ja kumppaneiden lahjakkuutta muodollisesti pätevien sävelmien sorvaajana kukaan tuskin voi kiistää. Myös Shake, Shake, Shake on täynnä kappaleita, jotka ovat pinnaltaan päteviä – paikoin jopa hienoja – mutta jotka eivät loppujen lopuksi täytä tärkeintä tehtäväänsä, eli kosketa kuulijaa. Lemonator on aina tuntenut musiikkinsa alkulähteet paremmin kuin hyvin, mutta samalla se on pystynyt sekoittamaan keitokseen roimasti omiakin mausteita. Ikävä todeta, että uudella levyllä tämä ei parhaalla mahdollisella tavalla toteudu.
Mitään totaalista mahalaskua ei Lemonator ole tietenkään tehnyt. Kyse on lähinnä siitä, että bändin polte musiikin tekemiseen tuntuu kyseenalaiselta. Aivan kuin Shake, Shake, Shake -levyä ei olisi lainkaan tehty luovuuden pakosta, vaan koska se oli yksinkertaisesti mahdollista ja ennen kaikkea mukavaa.