Kitaristi Esa Holopainen on tehnyt käytännössä koko muusikon uransa Amorphiksen riveissä, jota hän oli myös perustamassa reilut 30 vuotta sitten. Amorphis on musiikilliselta näkemykseltään sen verran avarakatseinen ryhmä, että Holopainen on saanut tyydytetyksi taiteelliset ambitionsa pitkälti pääorkesterinsa riveissä. Holopaista ei ole osannut mieltää taiteilijaksi, jolta varsinaisesti odottaisi soololevyä. Eikä Holopainen nytkään toiminut itse primus motorina levynteon käynnistämiseksi, vaan hankkeen tuuppasi hellästi liikkeelle tuottaja Nino Laurenne.
Holopainen on myöntänyt, että Amorphis-fani voi tunnistaa yhtäläisyyksiä soololevyn ja Amorphis-julkaisujen välillä. Holopainen siirtää musiikillisen arvomaailmansa myös soololevylleen, eikä hän oikeastaan voi eikä hänen tarvitse muuta tehdä. Kuitenkin on selvää, että soolollaan Holopainen on vapaa Amorphiksen kahleista ja on voinut säveltää ja sovittaa vapaammin. Jos nyt pesäeroja hakemalla hakee, Silver Lake on monin paikoin popimpi ja kepeämpi. Vaikka Holopainen selvästi arvostaa kappaleissaan selkeälinjaisuutta, sovitusten toisaalta pienimuotoisella herkkyydellä ja toisaalta suureellisuudella sekä näitä ansiokkaasti alleviivaavalla tuotannolla on keskeinen merkitys albumin yleisilmeen monumentaalisuudessa.
Jos pesäeroja hakemalla hakee, Silver Lake on monin paikoin popimpi ja kepeämpi.
Levyn käynnistävä nimiraita ennustaa herkkäviritteistä kokonaisuutta, joka muistuttaa myös suomalaisen progen suuruuden päivistä. Ei olisi ollut valtava yllätys, jos Holopainen olisi päätynyt instrumentaalialbumiin, mutta kyllä muilta raidoilta laulajatkin löytyvät. Mukana ovat muun muassa Jonas Renkse, Anneke van Giersbergen ja tietysti Tomi Joutsen. Merkittävimmän vierailun levyllä tekee kuitenkin Vesa-Matti Loiri, jonka puhelaulu Alkusoinnussa on pysäyttävä. Myös Renksen esittämät kappaleet saavat miehen äänestä aivan omanlaisensa säväyksen, koska laulajan tulkintaan astuu mukaan ajatus Katatonialle keskeisestä ahdistuksesta.
Holopainen siirtää musiikillisen arvomaailmansa myös soololevylleen, eikä hänen tarvitse muuta tehdä.
Holopainen on nokkela melodian kuljettaja ja pystyy pitämään suitsensa tiukalla päästämättä itseään rönsyilemään. Näin ollen sävellysten perusajatuksen tarjoilu on selkeä ja sulavalinjainen, ja ympärille sijoitetut lisukkeet ja koristeet puolestaan antavat kuin huomaamatta oman merkittävän vivahteensa kappaleille. Kappaleissa on monin paikoin kuultavissa tunteisiin vetoavaa kansallisromantiikkaa, joka ei yhtäläisesti käy ilmi Amorphiksen levyiltä, mutta nousee Holopaisen soololevyllä merkittävään rooliin.
Holopainen osaa arvostaa kokonaisuuksia. Näin ollen Silver Lake on taitavasti järjestelty ja levyn kuunteleminen suoraan uudelleen tuntuu kuin luonnolliselta luupilta elämän unimaailmassa.
Silver Lake on kuitenkin hämmästyttävän lyhyt levy, sillä aisteja hivelevä äänimaisema kestää aika tarkkaan 35 minuuttia. Oikeastaan miehen olisi toivonut tarjoavan enemmän musiikkia, kun kerran toimeen ryhtyi, mutta kuten sanottu, levyn voi pistää soimaan täydellisen sujuvasti uudelleen.