Levyarvio: ”Hyvin lähellä vuoden parasta kotimaista” – Arpan toinen albumi tuntuu kuin mestariteokseksi tarkoitetulta

Arppa
Kinovalon alla
Johanna

Aaro ”Arppa” Airolalla on kulttuuriset pelimerkit melkein ärsyttävän hyvin hallussa. Tausta Kokkolan ykköskulttuuriperheessä, siskot nosteessa näyttelijöinä, äidin pitämä kahvila on maanlaajuisesti tunnettu kulttipaikka.

Nuorukainen itse on lahjakas lauluntekijä, joka on saanut avukseen näkemyksellisiä muusikoita. Juuri vuotta kauempaa ei ole kulunut omakustanteisesta Laavalamppuja-debyytistä, kun Arppa nostaa kierroksia ison yhtiön julkaisemalla kakkosalbumilla, jolla kaikki on vielä itsevarmempaa ja parempaa.

Kakkosalbumilla kaikki on vielä itsevarmempaa ja parempaa.

Talvella julkaistulla Laila-täkysinglellä Airolalla oli jo katetta kirjoittaa itsensä viettämään kesäpäivää nuoren Laila Kinnusen kanssa dokaillen ja lauleskellen. ”Tyylilajeissa seikkaillaan, meidän äänet taipuu ihan mihin vaan”, hän rinnastaa itsensä iskelmäikoniin.

Singlekappale on kuitenkin häkellyttävän hyvä täsmäisku, joka kohoaa tulenpalavaan intensiteettiin ja antaa varjojen langeta mielikuvitusidyllin ylle, kuten kävi oikealle Kinnusellekin. Vain puolta vuotta esikoislevyn pätevien folkrock-mietelmien jälkeen Arppa teki selväksi, että paletin koko väriskaala oli vasta löytymässä.

Kinovalon alla tuntuu mestariteokseksi tarkoitetulta. Silloin ei tarvitse pelata korttejaan heti alussa, ja niinpä levy alkaa hieman pidätellen nätillä biisiparilla Täällä taas ja Leikkiä sanoilla. Yks kriisi – ”nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin” – on hymähtelevä mutta rehellisen tuntuinen reflektio paljon saaneen ja enemmän saamassa olevan ihmisen maailmasta.

Tykittely alkaa vasta kutosbiisiksi asemoidusta Lailasta, ja Kinovalon alla onkin sellainen albumi, jonka parhaat biisit löytyvät jälkipuoliskolta. Herkkä Pölynä ilmassa ja eeppiseksi kasvava diskorokkailu Oulu (theme) valmistelevat tietä levyn nimikappaleelle, sen todelliselle avainteokselle. Todella taitavasti kehitelty ylistyslaulu elokuvan ja elokuvateatterin magialle resonoi tässä ajassa, kun koko taidemuoto on syyttään vaikeuksissa. Eipä liene sattumaa, että siskotkin pääsevät ääneen lopukkeessa, joka kasvaa kuvastamaan niitä lukemattomia maailmoja ja puhujia, joita kinovalon alla voi nähdä ja kuulla.

Näiden kylmien väreiden jälkeen hyväntuulinen satukuvaelma Hauki on levylle kutakuinkin täydellinen lopetus ja huomattavasti parempi kappale kuin kaimansa Ultra Bralta.

Suuri osa Arpan viehätyksestä perustuu siihen, miten hän on kuitenkin pikkukaupungin kulttuurikodin kasvatti ja löytänyt visionsa muualta kuin indiehommeleiden trendikeskipisteistä. Erinomainen bändi, joka laulujen sovittajana ansaitsee suuren osan kunniasta, hyödyntää sekin arveluttavia vaikutteita, kuten muusikkofunkia ja ”bluesahtavia likkejä”. Mutta kokonaisuus toimii ja henkii sellaista tuntua, että tässä ollaan tekemässä jotain omaa ja mietittyä ja sitten tarjotaan se maailmalle uhmakkaasti: kai te nyt näin hyvästä kamasta tajuatte tykätä.

Kokonaisuus henkii sellaista tuntua, että tässä ollaan tekemässä jotain omaa ja mietittyä ja sitten tarjotaan se maailmalle uhmakkaasti.

Miksei viittä tähteä? No, saumoissa on onneksi vielä hiomista. Väistä on kankeahkoa rokkia ja Metsässä tarkoituksella tuntuu liikaa Risto-simulaatiolta. Tämä on silti hyvin lähellä vuoden parasta kotimaista.